Vaihtoehdot

Joitain vuosia takaperin elin hyvin erilaista elämää, kun reissasin ulkomailla ja seurustelin ulkomaisten ihmisten kanssa. Näin upeita paikkoja, söin herkullisia ruokia ja nautin elämästä uusine seikkailuineen. Sitten pikkuhiljaa vain jämähdin paikoilleni. Sain vakituisen työn, sitten lapsi, oma koti, avioliitto. Oho, minne katosi seikkailijan elämä?

Pohdin vakiintunutta elämääni, kun kirjoitin eräälle ulkomaalaiselle ystävälle äskettäin. Tapasimme Suomessa, mutta hän oli kiertänyt Euroopassa ympäriinsä ja on edelleen pois kotimaastaan. Reissasimme yhdessäkin jonkin aikaa. Hän kirjoitti, että on kyllä onnellinen, "but I miss home". Kaiken kiertolaiselämän keskellä hän taitaa kaivata jotain sellaista, jota minulla on?

Tänään tapasin toisen vanhan ystävän, joka niin ikään elää matkalaukkuelämää. Ja nauttii siitä. Hänestä ei tunnu, että jotain puuttuisi vaan elämäntapa tuntuu sopivalta.

Yritän tässä painoilla sen asian kanssa, että oli tilanne tämä nykyinen turvallinen ja tasainen, tai seikkailuja ja uusia kulttuureja pursuileva, on kummassakin kenties omat puutteensa. Tai sitten syy on jatkuva haaveilu vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolen.

Aurinkoista syksyä! :)

Ärsytys

Tänään pinna on kiristynyt. Hermostuin, kun vanha mies moitti minun pysäköineen hänen paikalleen. Vastasin samalla mitalla takaisin. Ja mentyäni auton luokse palasin vielä takasin murjaisemaan yhden kiivaan sanasen.

Äsken menetin malttini kotipihalla, ja syynä tällä kertaa oli lasten eripurainen pihaleikki. Nappasin omani kainaloon ja marssin mitään sanomatta sisään. Eteisessä kiukku purkaantui ja aloin räyhätä syyttömälle aviomiehelle.

Kysymys kuuluu, miten ihmeessä saisi vähän lisää terästä hermoihin. Ärsyttää ärsyyntyä.

Hiljaisuuden jälkeen

Palataanpa blogin äärelle vuoden mittaisen hiljaisuuden jälkeen. Vaitiolon aikana sain lapsen, jonka kasvua olen seurannut nyt lähes yksivuotiaaksi, enkä ole ehtinyt kirjoittaa saati keksinyt muuta ajateltavaa kuin upea tyttäreni. Ja vauvablogihan tämä ei ole.

Ajatusmaailma heitti voltin jos toisenkin, kun lapsi tuli maailmaan. Joogaharjoitus taukosi useaan otteeseen. Muutamaan kertaan vannoin, että astangajooga ei ole minua varten. Alaselkää ja oikeaa lonkkaa vihloi. Muutama satunnainen harjoitus vain muistuttivat, että kipu on läsnä yhä. Sänkyäkin vaihdettiin, jos se auttaisi selkäkipuihin. Lapsen kantelu ja kumartelu kuitenkin tekivät selväksi, että jumissa olen, joten raahauduin puolen vuoden tauon jälkeen joogasalille heinäkuun alussa.

Tauon jälkeen tajusin, että asenteeni joogaa kohtaan oli muuttunut - ja tämän oivalluksen toivoisin jokaiselle, joka on satuttanut itsensä joogassa eikä ole halunnut sen koommin palata koko touhun pariin. Tajusin sen, että astangajoogalla ei valaistu tai tule joksikin superihmiseksi! Olen ihan jumissa enkä pysy enää pystyssä saati saa käsiä yhteen Marichyasana C:ssä. Tällä hetkellä toivon vain hartaasti, että selkä tulisi parempaan kuntoon. Että kipu vähän hellittäisi. Ja että yhtään ei taivuteta selästä vaan lonkista, etteivät yläliikkuvat alaselän nikamat kipuilisi.

Malttia harjoitukseen!