Vaihtoehdot

Joitain vuosia takaperin elin hyvin erilaista elämää, kun reissasin ulkomailla ja seurustelin ulkomaisten ihmisten kanssa. Näin upeita paikkoja, söin herkullisia ruokia ja nautin elämästä uusine seikkailuineen. Sitten pikkuhiljaa vain jämähdin paikoilleni. Sain vakituisen työn, sitten lapsi, oma koti, avioliitto. Oho, minne katosi seikkailijan elämä?

Pohdin vakiintunutta elämääni, kun kirjoitin eräälle ulkomaalaiselle ystävälle äskettäin. Tapasimme Suomessa, mutta hän oli kiertänyt Euroopassa ympäriinsä ja on edelleen pois kotimaastaan. Reissasimme yhdessäkin jonkin aikaa. Hän kirjoitti, että on kyllä onnellinen, "but I miss home". Kaiken kiertolaiselämän keskellä hän taitaa kaivata jotain sellaista, jota minulla on?

Tänään tapasin toisen vanhan ystävän, joka niin ikään elää matkalaukkuelämää. Ja nauttii siitä. Hänestä ei tunnu, että jotain puuttuisi vaan elämäntapa tuntuu sopivalta.

Yritän tässä painoilla sen asian kanssa, että oli tilanne tämä nykyinen turvallinen ja tasainen, tai seikkailuja ja uusia kulttuureja pursuileva, on kummassakin kenties omat puutteensa. Tai sitten syy on jatkuva haaveilu vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolen.

Aurinkoista syksyä! :)

Kalassa

Olin eilen nauttimassa vapaasta kesäpäivästä vesillä. Suistoisessa järvessä näin kolme kalastajaa veneineen. Veneet muistuttivat pitkulaisia ponttoneja ilman reunoja, ja kussakin oli kolme erilaista pyyntivälinettä. Menin yhden miehen seuraksi veneeseen ja hän esitteli minulle kalastusvälineitä. Veneen perällä oli tavallinen virveli ja keskivaiheilla oli trooli, jonka pystyi käsivoimin nostamaan ylös. Keulassa oli suuri ennennäkemätön kalastusväline, joka koostui kolmesta takilasta, jotka painoivat siimat ja syötit lähemmäs pohjaa. Mies esitteli vuoronperään välineitään ja kertoili juttuja. Yhtäkkiä trooliin tarttui valtava, yli metrin mittainen hauki! Se oli paksuudeltaan aikuisen ihmisen reiden kokoinen. Kalastaja nosti hauen ylös ja se jäi makaamaan velttona pontonille. Samassa takilaan tarttui myös valtava kala, jota en tuntenut! Sekin nostettiin pontonin kannelle.

Tulimme lähelle rantakaislikkoa ja päätin mennä uimaan. Näin ruovikossa suuren kalan selkäevää ja otsaa. Laskeuduin pontonilta kalan luokse ja se tuli lähemmäs! Kala muistutti ahventa, mutta oli kooltaan varmaankin metrin mittainen ja 30 senttiä leveä. Se tuli ihan viereeni ja painoi limaisen poskensa minun poskeani vasten. Sitten se avasi nyrkin kokoisen suunsa niin ammolleen, että suupielien nahkat venyivät rustoisten huulten avautuessa. Se moiskautti suuren märän suukon suoraan minun poskelleni. Sitten uni päättyi :)

Suomalaisia miehiä

Hiljattain pelkän12-tuntisen aikana sain kunnian tutustua sattumalta jopa kolmeen uuteen tuttavuuteen!

Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!

Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...

Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.

Astangajooga

Kirjoitin Facebookin statuspäivitykseen tänään "Elämän ensimmäinen astangaharjoitus ja mikään ei ole enää ennallaan". Kävin viikonloppuna siis joogan alkeiskurssin Lahdessa Kimmo Äyrin opissa. Muistan, kun kesällä K pyysi tekemään kanssaan aurinkotervehdyksiä. Nähtyäni A-sarjan kirkaisin ja kieltäydyin. Kuukausi sitten aloin kuitenkin seurata K:n esimerkkiä tekemällä välillä aurinkotervehdyksiä, ja viimein päädyin kolmepäiväiselle alkeiskurssille.

Astangajooga imaisi minut mukaansa. Lahden astangajoogasalilla on käsinkosketeltavan puhdas ja meditatiivinen ilmapiiri. Olin ihan hurmiossa, kun taivuttelin hengityksen tahdissa. Kohtasin kaikkia ennenkokemattomia tunnetiloja. Perjantai-iltana olin ihan levoton ja varpaat leijuivat ainakin neljä senttimetriä ilmassa. Olo oli kuin joskus keväisin, muutoksen aiheuttamaa kuplintaa, hiukan kolkkoa. Lauantaina minua nauratti! Sunnuntaina yritin käsitellä sitä tosi-asiaa, että aloitin juuri elämänmittaisen matkan. Tämä on loputonta kehittymistä, etsintää, voimistumista ja haparointia, itsensä löytämistä ja kadottamista... Joogin tiessä ei ole voittoa eikä maalia... Eikä nopeaa tietä onneen. Ja minä olen nyt niin onnellinen!

Tutustuin tänään Tapsaan, joka kiinnitti ulkomainoksia Tikkurilan kirjaston edessä. Näin hänet kaukaa ja tunsin tarvetta aloittaa keskustelun. Puhuimme ehkä vartin kaikista asioista; töistä, työn mielekkyydestä, lumisesta talvesta. Tunsin vahvan positiivisen aallon lyhyen kohtaamisen jälkeen

Arkipäivänä

Töissä on hiukan hiljaista ja ehdin käyttää aikaa hyödyksi kirjoittamalla opinnäytetyötä. Tekstiä on koossa noin 24 sivua, eli työ on hyvällä mallilla. Deadline on helmikuun puolivälissä, ja sitten minusta tulee lopulta logistiikkainsinööri.

Tapasin erään tytön ennen joulua, kun olin lenkillä tässä ihan lähellä. Yhteiskunnan tottumuksista ja käyttäytymismalleista huolimatta vaihdoimme puhelinnumeroita siltä seisomalta. Eilen tyttö laittoi tekstarin ja tänään kävimme lenkillä ja Prismassa. Olen sitä mieltä, että jokin toi meidät tarkoituksella yhteen. Tunnin yhdessäolon aikana paljastui monta salaisuutta ja sovimme tapaavamme taas. Hauskaa!

Kävelin työmatkat molempiin suuntiin, tein itsekseni aurinkotervehdykset aamulla ja olen ollut tyytyväinen. Henki on levännyt.