Hiljaisuuden jälkeen

Palataanpa blogin äärelle vuoden mittaisen hiljaisuuden jälkeen. Vaitiolon aikana sain lapsen, jonka kasvua olen seurannut nyt lähes yksivuotiaaksi, enkä ole ehtinyt kirjoittaa saati keksinyt muuta ajateltavaa kuin upea tyttäreni. Ja vauvablogihan tämä ei ole.

Ajatusmaailma heitti voltin jos toisenkin, kun lapsi tuli maailmaan. Joogaharjoitus taukosi useaan otteeseen. Muutamaan kertaan vannoin, että astangajooga ei ole minua varten. Alaselkää ja oikeaa lonkkaa vihloi. Muutama satunnainen harjoitus vain muistuttivat, että kipu on läsnä yhä. Sänkyäkin vaihdettiin, jos se auttaisi selkäkipuihin. Lapsen kantelu ja kumartelu kuitenkin tekivät selväksi, että jumissa olen, joten raahauduin puolen vuoden tauon jälkeen joogasalille heinäkuun alussa.

Tauon jälkeen tajusin, että asenteeni joogaa kohtaan oli muuttunut - ja tämän oivalluksen toivoisin jokaiselle, joka on satuttanut itsensä joogassa eikä ole halunnut sen koommin palata koko touhun pariin. Tajusin sen, että astangajoogalla ei valaistu tai tule joksikin superihmiseksi! Olen ihan jumissa enkä pysy enää pystyssä saati saa käsiä yhteen Marichyasana C:ssä. Tällä hetkellä toivon vain hartaasti, että selkä tulisi parempaan kuntoon. Että kipu vähän hellittäisi. Ja että yhtään ei taivuteta selästä vaan lonkista, etteivät yläliikkuvat alaselän nikamat kipuilisi.

Malttia harjoitukseen!

Ajatuksia joogasta 3

Ihmisluontoon kuuluu kilpailuvietti. Joillain yksilöillä se on kenties heikompi, ja he tyytyvät selviytymään. Taidan kuitenkin kuulua niihin toisiin, jotka usein vertaavat ja etsivät keinoa olla hiukan toisia parempi. Tämä kirjoitus ei toivottavasti kuulosta marttyyrin omahyväiseltä itsetutkiskelulta. Yritän löytää totuuden ja selvittää, miten mieli toimii...

Huomaan joogasalilla usein sortuvani kilpailuun tavalla tai toisella. Juuri aloitettuani asentoharjoittelun yritin venyä mahdollisimman paljon ja näyttää mahdollisimman hyvältä. Koin niin, että täydellisesti tehty harjoitus tekee minusta jollain tapaa paremman ihmisen. Olen pitänyt itseäni keskeneräisenä. Ainakin uskoin, että kovalla yrittämisellä olisin jonain päivänä "jotain" - olenhan etsinyt tietä mielenrauhaan ja viisauteen ties minkä opuksien ja meditaation ja harjoituksien kautta. Mitä useammin harjoittelen, sen varmemmin saavutan rauhan ja onnen! Astangajoogan jälkeen on kuitenkin ollut vaikea kokea iloa ja tyyneyttä. Vaikka olisin venynyt hyvin ja fyysisesti olisin onnistunut, en ole päässyt lähemmäs itseäni tai ymmärtänyt mitä minulle kuuluu. Olen viime aikoina kyseenalaistanut koko harjoituksen, koska se on niin fyysinen ja vaatii valtavasti ponnisteluja.

Jostain syystä uskon kuitenkin, että harjoittelemalla löytyy vastaus ainakin joihinkin kysymyksiin... Vai mikä lie voima joogasalille vetää lähes joka aamu? Hiljattain on alkanut tuntua, ettei yhä kovemmalla tekemisellä tule yhtään viisaammaksi tai paremmaksi. Vaikka venyisin kyynärpäät lattiaan, en olisi yhtään enempää onnellinen tai viisaampi. Vääntämisellä teen vain itseni sairaaksi, kuten polveni kertoi reilu kuukausi sitten. (Tämä pätee kai elämään yleensäkin, että liika työ ja sressi eivät tee ihmiselle hyvää.)

Yritän tunnistaa edellä kuvailtuja ajatteluketjuja joogaharjoituksessa ja sen jälkeen. Ja yritän päästä niistä eroon. Yritän hyväksyä itseni ja nähdä itseni kokonaisena jo nyt. Yritän tästä lähtien pitää joogaa välineenä tutkiskella omaa vointiani ja itseäni. En pidä harrastusta enää keinona saavuttaa jotain, vaan tapana pitää itsestäni huolta ja kuunnella itseäni. Kimmo sanoi salilla osuvasti, että "myöntäkää itsellenne, miltä teistä tuntuu milloinkin" ja että jos harjoittelee päivittäin, saa päivittäin tilaisuuden kuunnella itseään ja omaa vointiaan. Siinäkö harjoituksessa olikin kyse!!!??? Tilaisuudesta kuunnella itseään??? Siis olen etuoikeutettu, kun saan harjoitteluhetken?? Minä kun luulin, että tarkoitus oli venyä ja väännellä...

Mukavaa ja ajatuksia herättävää viikon alkua itse kullekin.

Ajatuksia joogasta 2

Viikonlopun harjoittelun jälkeen oikea polvi oli kipeä. Kipeä. KIPEÄ. Kävellessä ei satu, mutta kiertyessä vihlaisee. Vihlaisu ei kuulosta kovin vakavalta, jos kuvittelee mielessään vaikkapa vihlaisua vatsassa tai käsivarressa tai hampaassa. Polvessa vihlaisu toisensa perään huolestuttaa...

Menin aamuharjoitukseen eilen, kaksi yötä levänneenä, eikä harjoituksesta tullut mitään. Taivuin notkeasti kuin harava, polvi tuntui taipuvan enemmän sivusuunnassa kuin normaalia rataansa. Jokaisen asennon tein helpotettuna ja lopetin istumasarjan kolmanteen liikkeeseen, kun en saannut jalkaa puolilootukseen.

Tämä tapahtui asentoharjoittelussa, mutta onko tässä kaikki? Tähän asti olen keskittynyt asentojen tekemiseen, pinnistelyyn ja ponnisteluun, vääntänyt hiukan enemmän kuin edellisellä kerralla. Patanjalin Yoga Sutrassa sanotaan heti alkuun, että joogan tarkoitus on mielen liikkeiden vähentäminen, Yogas citta-vritti-nirodhah. Asentojen väkinäisellä tekemisellä ja eteenpäin pyrkimisellä ei taida tähän päästä... Aloitan asentoharjoittelun aivan alusta, uudella asenteella... Ja teen ehkäpä kolme asentoa ja lopun ajasta käytän hengittämiseen.

Ajatuksia joogasta

Vietin viikonlopun Stefan Engströmin joogaretriitillä Hangon saaristossa. Sää oli ennustuksista huolimatta mitä hienoin - syksyä ilmassa, mutta aurinko sinnitteli pilviä vastaan. Metsässä törmäsi  muutamaan sieneen ja sellaisiin kukkiin, joita en muista Hämeessä nähneeni. Rantakallio oli kauniin raidallinen.

Asentojen harjoittelu ei suju kivuttomasti, vaan olen ilmeisesti jumpannut liian kovasti ja vääntänyt oikeaa polvea liikaa. Toisena päivänä harjoittelu jäi kesken enkä yrittänyt enää jalkoja lootusasentoon. Tavallaan olin pettynyt, mutta oikeastaan kiitollinen siitä oivalluksesta, että elämän ei tarvitse olla jatkuvaa pyrkimistä eteenpäin. Halusin uskoa, että ihminen kehittyy jatkuvasti, mutta välillä on oikeus levätä ja hellittää yrittämistä. Totesin myös sen, että mikäli kykenee elämään tässä hetkessä, joogaharjoittelu tehdään vain sitä hetkeä varten. En tee joogaa siksi, että taipuisin jonain tulevaisuuden hetkenä johonkin tiettyyn asentoon. Samoin en myöskään tee elämässäni joitain asioita vain tulevaisuuden menestyksen ja autuuden vuoksi. En tee hiki hatussa töitä, jotta joskus omistaisin kalliin talon kauniissa paikassa. Elän tässä hetkessä onnellisena siitä mitä on.

Fyysiset rajat

Kohtasin fyysisten voimien rajat viime perjantaina, kun osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa Sulkavan Suursoutujen kilpasoutuun. Lainkaan valmistautumatta istuin kirkkoveneeseen 14 muun soutajan kanssa. 6 tuntia ja 30 sekuntia soudin yksin ja yhtenä muista, yhdessä kuitenkin. Jossain vaiheessa millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pääsemme joskus perille. Jokainen solu huusi vastaan, mutta takaisin ei voinut kääntyä. Kipuun tottui, huomasin. Kun maaliin oli viisi kilometriä, jokin ihmeellinen voima alkoi virrata ja jaksoimme soutaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Joukkue huusi, kiroili, kannusti... Ja pääsimme lopulta perille.

Fyysisyys ja henkisyys kulkevat käsi kädessä. Luin, että muun muassa buddhalaisuudessa korkeampaan henkisyyteen pyritään fyysisillä harjoituksilla kuten jousella ampumisella, teeseremonioilla, ikebanan eli kukkien asettelun avulla, taijilla tai jollain muulla keinolla. Kun osaa keskittää mielensä tekemiseen, onnistuu siinä paremmin myös meditaatiossa. Jatketaan siis fyysisiä harjoitteita ja tasoitetaan tietä meditaatiota varten...

Minulle tuo arkisempi fyysinen koetus, keino löytää rauhaa ja tasapainoa, on jooga. Astangajooga on kesän myötä tullut haastavaksi ja motivaatiota olen yrittänyt pitää yllä. Olen saanut paljon uusi asentoja, kuten kaikki Marichyasanat A-D ja ne loppuliikkeet, joita en vielä äskettäin tehnyt. Kiertoliike tuntuu ylitsepääsemättömältä viimeisissä asennoissa ja olen turhautunut, kun vasen lonkka ja vasen olkapää eivät ole yhtä notkeita oikean puolen kanssa. Asentojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä kuin hengitys, siis omassa mielessäni, enkä haluaisi oikeasti ajatella niin. Välillä menen harjoittelemaan, vaikka haluan vain päästä pian pois. Ja pohjimmiltaan en kuitenkaan halua lopettaa.

Olin viikko sitten käynyt Annankadulla viimeksi, ja tänään menin ensimmäistä kertaa soudun jälkeen. En ylttynyt edes lattiaan aluksi enkä kyennyt hyppäämään punnerrusasentoon. Soutamisesta tulleet rakot vaivasivat. Vilkuilin vieressä harjoittelevaa tyttöä, joka oli notkea kuin vieteri. Hän teki toista asentosarjaa, sujautti jalan niskan taakse ja hyppi punnerrusasennossa ilmaan ja teki muita jonglööritemppuja... En muistanut ollenkaan hengittää. Enkä muistanut, mitä kohtaa piti venyttää missäkin asennossa. Sain avustusta Utthita parshvakonasana B:ssä, eli siinä seisomasarjan asennossa, jossa polvi on suorassa kulmassa, käsivarsi kiertyy polven ulkosyrjälle, toinen jalka on suoraan takana ja toinen käsi osoittaa yläviistoon. Ei siitä tullut mitään, lantio oli mutkalla, käsi haparoi välillä maata ja toinen käsi luiskahteli polven yli väärälle puolelle. Jotain jäi kuitenkin mieleen ohjaajan sanoista: "Sä voit alkaa työstää tätä, sä voit luoda oman filosofian tän pohjalle..." Tosiaan, ei tarvitse tehdä sitä täydellisesti. Jokaisesta puutteesta voi löytää uutta opittavaa, jokaisesta harjoituksesta uusia ajatuksia. Jos olisi täydellinen, ei saisi kokea oppimisen iloa.

Tämän kirjoitin toisaalta muistutukseksi itselleni, että harjoittelu on tärkeämpää kuin päämäärä, ja myös toisaalta kaikille niille, jotka kamppailevat uskonsa ja kehonsa kanssa.

Pääsiäisen ihmeet

Aurinkoinen ja epätavallisen lämmin pääsiäisloma kului astangajoogan merkeissä. Menin nelipäiväiselle intensiivikurssille Annankadulle Petrin ja Juhan ohjaukseen. Sain harjoitukseen tosi paljon uutta virtaa ja intoa! Kaksi ensimmäistä päivää menivät hikeä pyyhkiessä, kun joogasalissa oli tavattoman kuumaa ja kosteaa. Lämpötila kyllä auttoi pääsemään asentoihin ja taivuin paremmin kuin koskaan. Harjoittelin muutamaa uutta asentoa - päälläseisontaa, siltaa ja janu shirshasana B:tä ja C:tä. Sain kiinni varpaista, kun istuin puolilootuksessa. Punnerrusasentoon hyppääminen helpottui, kun opin miten se tehdään oikein.

Jouduin myöntämään, että keskittyminen hetkeen ja asentoon on todella vaikeaa. Tuijotin säärtä pitkin valuvaa hikeä ja vilkuilin, kuka seuraavaksi uhkaa motata minua jalalla. Mietin jopa, onko tukka hyvin... Tunsin itseni hölmöksi, joka vain tekee asentoja ja yrittää näyttää hyvältä. Harjoituksen paras anti oli kenties se, että olin koko viikonlopun tyytyväinen ja tietoinen itsestäni. Keho tuntui puhtaalta ja kotoisalta. Mieli oli kevyempi kuin yleensä.

Joihinkin kysymyksiin etsin silti vastauksia... Yritän ymmärtää, mihin joogan avulla voi päästä. En koe olevani yhtään henkinen tai valaistunut harjoituksen jälkeen. Mikä tässä taivuttelussa oikein on päämääränä? Jumppaan ja jumppaan, vaikken oikein tiedä miksi. Etsin jonkinlaista avautumista ja herkistymistä... koin valtavan hyvän olon tunteen ja energian virtauksen, kun taivutin toissapäivänä ensimmäisen kerran selän kaarelle urdhva dhanurasanaan. Ihan kuin jokin lukko olisi avautunut. Siitäkö on kyse?

Pääsiäislomassa olivat parhaita ne hetket, kun seurailin ohi kulkevia ihmisiä Helsingissä ja pysähdyin katselemaan ympäristöä. Kun nostaa pään ylös ja katsoo ylemmäs kuin yleensä, näkee ihmeitä. Kuulin viikonloppuna monia tervetulleita ääniä: västäräkin, kuovin ja kiurun. Ja näin kukkivan lepän ja lokkeja ja vanhoja puita.

Läsnäoloa ja pysähtymistä opettelin... Sunnuntaina kävin äidin luona maalla ja ajaessa takaisin Lahteen liikenne ei sujunut. Pysähdyin kaikkiin mahdollisiin punaisiin valoihin, joita matkalla on. Pari vuotta sitten olisin kihissyt kiukkua, mutta nyt vältyin kaikista negatiivisimmilta tunteilta. Silti ärsytti, kun pysähdyin joka välissä. Juuri kun sain auton jarrutettua pysähdyksiin, valo vaihtui vihreäksi. Jarrutus, kaasutus, jarrutus, kaasutus... Ja sitten tajusin, mistä oli kysymys. Liikennevalot muistuttivat siitä, miten tärkeää elämässä on pysähtyä hetkeksi. Olin heti iloinen.

Vikojen etsintää

Viime viikko oli olevinaan niin tavallinen, että nyt Tikkurilassa sohvalla istuessani jouduin ihan keskittymään ja miettimään, mitä olen tehnyt. Virkistävää tehdä tilinpäätös ja ottaa uusi suunta kompassista, niin kuin kuvainnollisesti.

Joogasin torstaina, sunnuntaina ja tänä aamuna, ja olen ollut hiukan apea harjoituksen jälkeen. En saa mielestäni omaa vajavaisuuttani ja sitä tosiasiaa, että astangan tie on loputon. Ajatus kuulostaa lohduttomalta. Voisin luovuttaa, mutta se ei ole oikea tie.

Katson ihmisiä nykyään eri vinkkelistä ja hämmästyn, jos joku menettää malttinsa. Välillä rauhallinen keskustelu veisi parempaan lopputulokseen kuin ivallinen lause ja äänen korottaminen. Mikä minä tosin olen muiden vikoja nokkimaan, kun itsekin olen ihan samanlainen... Jokaisessa on 51% hyvää ja 49% huonoa.

Kävin äidin kanssa viikonloppuna nukkekotinäyttelyssä Kansallismuseossa ja Stockmannilla katsomassa espressokeittimiä.

Astangajooga

Kirjoitin Facebookin statuspäivitykseen tänään "Elämän ensimmäinen astangaharjoitus ja mikään ei ole enää ennallaan". Kävin viikonloppuna siis joogan alkeiskurssin Lahdessa Kimmo Äyrin opissa. Muistan, kun kesällä K pyysi tekemään kanssaan aurinkotervehdyksiä. Nähtyäni A-sarjan kirkaisin ja kieltäydyin. Kuukausi sitten aloin kuitenkin seurata K:n esimerkkiä tekemällä välillä aurinkotervehdyksiä, ja viimein päädyin kolmepäiväiselle alkeiskurssille.

Astangajooga imaisi minut mukaansa. Lahden astangajoogasalilla on käsinkosketeltavan puhdas ja meditatiivinen ilmapiiri. Olin ihan hurmiossa, kun taivuttelin hengityksen tahdissa. Kohtasin kaikkia ennenkokemattomia tunnetiloja. Perjantai-iltana olin ihan levoton ja varpaat leijuivat ainakin neljä senttimetriä ilmassa. Olo oli kuin joskus keväisin, muutoksen aiheuttamaa kuplintaa, hiukan kolkkoa. Lauantaina minua nauratti! Sunnuntaina yritin käsitellä sitä tosi-asiaa, että aloitin juuri elämänmittaisen matkan. Tämä on loputonta kehittymistä, etsintää, voimistumista ja haparointia, itsensä löytämistä ja kadottamista... Joogin tiessä ei ole voittoa eikä maalia... Eikä nopeaa tietä onneen. Ja minä olen nyt niin onnellinen!

Tutustuin tänään Tapsaan, joka kiinnitti ulkomainoksia Tikkurilan kirjaston edessä. Näin hänet kaukaa ja tunsin tarvetta aloittaa keskustelun. Puhuimme ehkä vartin kaikista asioista; töistä, työn mielekkyydestä, lumisesta talvesta. Tunsin vahvan positiivisen aallon lyhyen kohtaamisen jälkeen