Ihmisluontoon kuuluu kilpailuvietti. Joillain yksilöillä se on kenties heikompi, ja he tyytyvät selviytymään. Taidan kuitenkin kuulua niihin toisiin, jotka usein vertaavat ja etsivät keinoa olla hiukan toisia parempi. Tämä kirjoitus ei toivottavasti kuulosta marttyyrin omahyväiseltä itsetutkiskelulta. Yritän löytää totuuden ja selvittää, miten mieli toimii...
Huomaan joogasalilla usein sortuvani kilpailuun tavalla tai toisella. Juuri aloitettuani asentoharjoittelun yritin venyä mahdollisimman paljon ja näyttää mahdollisimman hyvältä. Koin niin, että täydellisesti tehty harjoitus tekee minusta jollain tapaa paremman ihmisen. Olen pitänyt itseäni keskeneräisenä. Ainakin uskoin, että kovalla yrittämisellä olisin jonain päivänä "jotain" - olenhan etsinyt tietä mielenrauhaan ja viisauteen ties minkä opuksien ja meditaation ja harjoituksien kautta. Mitä useammin harjoittelen, sen varmemmin saavutan rauhan ja onnen! Astangajoogan jälkeen on kuitenkin ollut vaikea kokea iloa ja tyyneyttä. Vaikka olisin venynyt hyvin ja fyysisesti olisin onnistunut, en ole päässyt lähemmäs itseäni tai ymmärtänyt mitä minulle kuuluu. Olen viime aikoina kyseenalaistanut koko harjoituksen, koska se on niin fyysinen ja vaatii valtavasti ponnisteluja.
Jostain syystä uskon kuitenkin, että harjoittelemalla löytyy vastaus ainakin joihinkin kysymyksiin... Vai mikä lie voima joogasalille vetää lähes joka aamu? Hiljattain on alkanut tuntua, ettei yhä kovemmalla tekemisellä tule yhtään viisaammaksi tai paremmaksi. Vaikka venyisin kyynärpäät lattiaan, en olisi yhtään enempää onnellinen tai viisaampi. Vääntämisellä teen vain itseni sairaaksi, kuten polveni kertoi reilu kuukausi sitten. (Tämä pätee kai elämään yleensäkin, että liika työ ja sressi eivät tee ihmiselle hyvää.)
Yritän tunnistaa edellä kuvailtuja ajatteluketjuja joogaharjoituksessa ja sen jälkeen. Ja yritän päästä niistä eroon. Yritän hyväksyä itseni ja nähdä itseni kokonaisena jo nyt. Yritän tästä lähtien pitää joogaa välineenä tutkiskella omaa vointiani ja itseäni. En pidä harrastusta enää keinona saavuttaa jotain, vaan tapana pitää itsestäni huolta ja kuunnella itseäni. Kimmo sanoi salilla osuvasti, että "myöntäkää itsellenne, miltä teistä tuntuu milloinkin" ja että jos harjoittelee päivittäin, saa päivittäin tilaisuuden kuunnella itseään ja omaa vointiaan. Siinäkö harjoituksessa olikin kyse!!!??? Tilaisuudesta kuunnella itseään??? Siis olen etuoikeutettu, kun saan harjoitteluhetken?? Minä kun luulin, että tarkoitus oli venyä ja väännellä...
Mukavaa ja ajatuksia herättävää viikon alkua itse kullekin.
Katos, olipa hyvä, että postasin äsken itse ensin ja vasta sitten aloin lukea muiden blogeja. Olisi jäänyt itseltä postaamatta, kun oli aihe niin lähellä :) Tunnistan paljon noista sun pohdinnoista itseäni ja tiedän, että irtipäästäminen on vaikeaa, jos on malttamaton ja tottunut tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta sitten kun uskaltaa antaa periksi ja unohtaa tavoitteet, alkaa tapahtua. Välillä hitaammin, välillä nopeammin. Kyllä ne kaikki asiat sieltä löytyy, kun on sen aika.
VastaaPoista