Vaihtoehdot

Joitain vuosia takaperin elin hyvin erilaista elämää, kun reissasin ulkomailla ja seurustelin ulkomaisten ihmisten kanssa. Näin upeita paikkoja, söin herkullisia ruokia ja nautin elämästä uusine seikkailuineen. Sitten pikkuhiljaa vain jämähdin paikoilleni. Sain vakituisen työn, sitten lapsi, oma koti, avioliitto. Oho, minne katosi seikkailijan elämä?

Pohdin vakiintunutta elämääni, kun kirjoitin eräälle ulkomaalaiselle ystävälle äskettäin. Tapasimme Suomessa, mutta hän oli kiertänyt Euroopassa ympäriinsä ja on edelleen pois kotimaastaan. Reissasimme yhdessäkin jonkin aikaa. Hän kirjoitti, että on kyllä onnellinen, "but I miss home". Kaiken kiertolaiselämän keskellä hän taitaa kaivata jotain sellaista, jota minulla on?

Tänään tapasin toisen vanhan ystävän, joka niin ikään elää matkalaukkuelämää. Ja nauttii siitä. Hänestä ei tunnu, että jotain puuttuisi vaan elämäntapa tuntuu sopivalta.

Yritän tässä painoilla sen asian kanssa, että oli tilanne tämä nykyinen turvallinen ja tasainen, tai seikkailuja ja uusia kulttuureja pursuileva, on kummassakin kenties omat puutteensa. Tai sitten syy on jatkuva haaveilu vihreämmästä ruohosta aidan toisella puolen.

Aurinkoista syksyä! :)

Kuka olet?

Hiljattain virisi keskustelu ihmisen kehityksestä ja siitä, milloin ihmisellä on todenmukainen ja realistinen kuva itsestä. Minkä ikäisenä, minkälaisessa tilanteessa tiedät ja tunnet itsesi ja omat rajoitteesi ja mahdollisuutesi perin pohjaisesti? Mistä tiedät, mikä on sinulle parasta?

Kuulin, että 16-vuotiaana ihmisen käsitys itsestä on epärealistisin elämän aikana. Tämä lienee keskiarvo, mutta teini-ikäisenä uskomukset omista kyvyistä tai omista heikkouksista ovat varmaan äärimmillään. Peili ei kerro totuutta eikä kukaan lähimmäisistä ihmisistäkään tunnu puhuvan totta - paitsi ehkä joku satunnainen tietäjä, joka väittää, että suoristusraudalla käsitellyt hiukset on kaikista seksikkäimmät tai että veden juominen aamulla klo 8 parantaa mahdollisuutta elää pitkään.

Tunnetko sitä itsesi? Helpoin vastaus on kyllä. Sitten sinun ei tarvitse lukea pidemmälle.

Luultavasti jokaisella ihmisellä on ollut tai on edelleen epärealistisia käsityksiä omasta ulkonäöstään. Jokainen on varmasti pohtinyt jonkin ruumiinosan näköä tai kokoa tai väriä tai pituutta tai mitä tahansa ominaisuutta: liian iso nenä, väärän väriset hiukset ja liian paksut polvet. Jos näistä pääsee yli, voi alkaa uskoa ulkonäköä koskeviin rajoitteisiin. "En minä, kun minulla on niin jäykkä selkä." tai "En takuulla ylty, kun olen näin lyhyt." tai "En tule, kun näytän tältä."

Epärealistisia käsityksiä liittyy myös terveyteen. Jollekulle ainut terveellinen ruokavalio on vaikkapa raakaruoka, joka sisältää vain raakoja vihanneksia ja hedelmiä ja pähkinöitä. Ellei tätä ruokavaliota noudata, hän sairastuu tai alkaa voida huonosti tai masentuu tai kuolee tai jotain muuta kammottavaa. Tai joku väittää, ettei voi syödä sokeria tai pullaa, koska se on niin epäterveellistä. Sitten hän miettii asiaa tuntitolkulla kahvitauon jälkeen ja vielä seuraava päivänäkin, eikä pohdinnan vuoksi muista onnitella ystäväänsä nimipäivänä eikä kastella kukkia eikä käydä katsomassa vanhaa isoäitiä. (Ja isoäiti sitä paitsi tarjoaisi pullaa...)

Kolmas osa-alue, jossa ihmisellä voi olla epätodenmukainen käsitys, on oma osaaminen ja omat kyvyt. Kuinka moni jättää yrittämättä uutta harrastusta tai lautapeliä tai ajoreittiä Mikkeliin, kun pelkää epäonnistuvansa ja eksyvänsä ja väsyvänsä? Toki rajoitteita on uusien harrastusten aloittamiselle tai työpaikan vaihtamiselle. Meillä on myös lähes rajattomat mahdollisuudet ryhtyä mihin tahansa, mikäli haluamme.

Mietitään... Tämä ei ole helppoa, mutta aloitan näistä:

- Minulla ei ole vielä ryppyjä.

- Istun 30 minuuttia tekemättä yhtään mitään

- Maalaan myös akvarelliväreillä, vaikka ne ovat vaikeita

- Menen kauppaan tuulipuvussa

- Menen kauppaan kumisaappaissa

- Meneen kouluun tuulipuvussa ja kumisaappaissa

- Yltyn, jos otan tuolin

Entä sinä?

Motiivit ja velvollisuudet

Minulla on hyviä uutisia! Lahden kansanopiston kuvataidelinja kutsuu noin kahden viikon päästä ja saan tilaisuuden tutustua itseeni taiteen keinoin. Pidän yhdeksän kuukauden tauon päivätyöstä ja mietin elämäni suuntaa. Paluu opiskelijaksi näin pian uudestaan ei lannista vaan tuntuu siltä, että palaan minuuteeni. En aio pyrkiä nykyisellä uralla eteenpäin uran vuoksi, vaan aion etsiä todellisen mielenkiinnon kohteeni. Sitä paitsi päätös luopua vakituisesta työpaikasta ei ole enää nykyään uutinen, koska niin moni valitsee downshiftingin ja hyppää pois oravanpyörästä.

Aloin päätöksen myötä pohtia, mitä ovat todelliset velvollisuudet. Nimesin velvollisuudet kolmeen luokkaan: todelliset velvollisuudet, sisäistetyt velvollisuudet ja vapaaehtoiset velvollisuudet.

Todellisia velvollisuuksia on lopulta melko vähän. Niitä ovat vaikkapa lain noudattaminen, peruskoulun käyminen, verojen maksaminen, hädässä olevan auttaminen ja vaikka osoitteenmuutoksen tekeminen maistraattiin ja postiin. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan ja taata heille turvallinen elämä, koti ja ruoka, mutta katsoisin, että täysi-ikäisellä ja terveellä ihmisellä on velvollisuus elättää itsensä.

Vapaaehtoisia velvollisuuksia ovat ihmisen sitoomuksiin liittyviä velvollisuuksia. Jos esimerkiksi opiskelee, on velvollinen käymään oppitunneilla, tekemään läksyt ja osallistumaan kokeisiin. Tai jos on luvannut käydä ostamassa perheelle lauantai-illaksi ruokaa, on ilman muita perusteluita velvollinen menemään ostoksille. Nämä ovat vapaaehtoisesti valittuja ja sovittuja, mutta velvoittavia asioita.

Viimeiseksi pohdin sisäistettyjä velvollisuuksia, koska se on mielenkiintoinen ja mielipiteitä jakava ryhmä ihmisten päähänpinttymiä. Sisäisiä velvollisuuksia ei voi rajata selkeästi ja ne riippuvat ihmisten arvomaailmasta ja motiiveista. Minä päätin kyseenalaistaa kaikki sisäistetyt velvollisuudet juuri nyt... Ja mielestäni jokaisen muunkin ihmisen olisi syytä kysyä, minkälaisia velvollisuuksia on asettanut itselleen. Voi pohtia, missä vaiheessa elämäänsä on kyseisen velvollisuuden sisäistänyt ja mikä siihen motivoi edelleen. Tärkeä kysymys on se, kuka velvollisuuden on asettanut ja onko tämä taho - tai auktoriteetti tai mielipidevaikuttaja tai mikä tahansa - oikeutettu tai riittävä tai vain henkilökohtaiseen arvomaailmaan sopiva määräämään siitä, mikä on oikein ja välttämätöntä. Esimerkiksi näitä voi pohtia: Olenko velvollinen osoittamaan taitojani muille? Pitääkö minun edetä uralla, koska se on yleisesti kunnioitettua? Pitääkö minun aina mennä ylöspäin ja kohti haastavampaa? Olenko velvollinen seuraamaan mediaa ja lukemaan uutisia? Olenko velvollinen ylläpitämään joitain ihmissuhteita?

Sisäistetyt velvollisuudet eivät ole lainkaan vähempiarvoisia verrattuna muihin. Niiden olemassaoloa on kuitenkin pohdittava, koska jossain vaiheessa niistä tulee rutiineja, sitten välttämättömyyksiä ja kenties jopa ihmisen vapaata tahtoa rajoittavia sääntöjä. Oman tahdon ja intuition kuuntelu on vaikeaa, jos korvan juuressa istuu naistenlehtien, raamatun, peruskoulun opettajan, ravitsemusterapeuttien ja puolison sääntökokoelmat.

Terveisiä Espanjasta

Kolme edellistä yötä olen viettänyt Espanjan kaakkoisrannikolla Orihuela Costalla. Tulin ystäväni kanssa lomailemaan viikoksi ja asumme isäni omistamassa talossa. Rantaan on kivenheitto ja lähimpään kaupunkiin, Torreviejaan, viisi kilometriä. Tänään paistoi aurinko täydeltä terältä ja makasin koko päivän rannalla. Luin melkein yhtä päätä Paulo Coelhon Alkemistin, jonka luin ensimmäisen kerran monta vuotta sitten. Kirja aukesi toisella lukemalla uudella tavalla. O Alquimista on niin täynnä elämänviisauksia, että yksi lukeminen ihmiselämän aikana ei riitä. Kuka tahansa voi lukea kirjan kerran, mutta ymmärtää totuuksista vain murto-osan. Se kai johtuu siitä, että asioita on helpompi oivaltaa vasta sitten, kun opit on itse kokenut. Englantilainen, alkemiaa opiskeleva matkakumppani, joka taivaltaa Santiagon kanssa autiomaan halki, on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoista opi elämää vaan tarkkailemalla ympäristöään.

Alkemistin yksi opetuksista on seurata ennusmerkkejä. Samasta aiheesta olen lukenut muitakin kirjoja, kuten vaikkapa aiemmin mainitun Yhdeksän oivalluksen tien. En muista, missä vaiheessa elämääni hoksasin ennusmerkkien olemassaolon, mutta niiden näkeminen palauttaa elämään nykyhetkessä. Jos ymmärtää, että kohtaa tietyt ihmiset tarkoituksella ja löytää itsensä tietyistä paikoista jostain tietystä syystä, myös epäonnea ja vastoinkäymisiä on helpompi sietää. Merkkien huomaaminen palauttaa tähän hetkeen, auttaa seuraamaan omaa tehtäväänsä ja muistuttaa siitä, että kaiken tarkoitus on opettaa ja kasvattaa. Viisaus vie lähemmäs ihmisen alkuperää, Maailman Sielua, kuten Alkemistissa tuota nimitettiin. Maailman Sielu voi olla nimeltään maailmankaikkeus, ylempi minä, korkea voima tai mikä tahansa. Kyse on kuitenkin samasta voimasta, joka ylläpitää elämää ja antaa kaikelle tarkoituksen.

Tällä hetkellä olen hiukan pökerryksissäni auringossa loikoilusta ja liian vähästä juomisesta. Kylmä suihku hiukan auttoi, mutta auringonpistos tekee tuloaan. Makaan sohvalla ja voin pahoin...

Laiha lohtu

Itsen etsintä osa 8495.

Hämmästelen, miten energia kulkee varpaista polviin ja vatsan kautta keuhkoihin ja päähän välillä niin kevyesti. Se leijailee kuin höyhen. Hengitän rauhassa, askel on kevyt. Kaikki ympärillä oleva hehkuu kauniisti, aivan kuin kaikkien esineiden ympärillä kulkisi kultainen kehys. Puhe soljuu ja nauru hersyy.

Sitten on päiviä, jolloin portaita ylöspäin kavutessa tuntuu, että päinvastoin laskeudun niitä. Juodessa jano lisääntyy. Unohdan, että keuhkoilla hengitetään eikä nenällä.

Kaikki ihmiselämän hetket ovat oikeastaan samanlaisia, mutta suhtautuminen asioihin vääristää suhdettamme elämään ja eteen tuleviin tilanteisiin jatkuvasti. Alamme ottaa asioita henkilökohtaisesti ja kulkea itsekkäiden tarpeiden johdattelemana. Niin monet ihmiset, vaikkapa Eckhart Tolle kirjassaan Stillness Speaks: Whispers of Now, suomeksi muistaakseni Tyyneys puhuu, kirjoittavat egosta ja siitä irti päästämisestä. Tällä hetkellä suurin mysteeri, johon vielä en ole saanut vastausta mistään kirjasta, on se, voiko egon hallintaa lieventää nykyisessä länsimaisessa elämässä. Onko mahdollista käydä töissä, tavata ihmisiä, harrastaa ja elää elämää, jota eivät kuitenkaan hallitse itsekkäät halut vaan kaikkien yhteinen hyvä? Vai onko rauhan löytämiseen vain yksi keino, eli lähteä pakoon yksinäisyyteen?

Pohdinnasta tosielämään: valmistun virallisesti logistiikkainsinööriksi, kunhan saan todistuksen postissa ensi viikolla! Yksi elämänvaihe on päätöksessä. Ja yllätyksenä kaikille... alan toukokuussa opiskella uskontotieteitä Helsingin avoimessa yliopistossa. Onkohan kyse protestista vai siitä, että vihdoin uskallan tehdä sitä mitä haluan ja toteuttaa omia unelmiani...