Levollisuus

Aamulla herätessäni olin ihan tyyni. Olin nukkunut hiukan liian vähän, 6 tuntia, mutta olin virkeä ja nousin. Istuin sohvalle silmät ristissä. Minua alkoi kiukuttaa eräs asia. Ärsytti todella paljon, ajatukset pyörivät tämän asian ympärillä. Moitin mielessäni siihen liittyvää ihmistä, surkuttelin omaa huonoa tilannettani, ajattelin että kaikki on menossa päin mäntyä. Mielessäni oli kuin iso harmaa möykky, joka koostui ikävistä ajatuksista. Möykky velloi päässäni ja ruokin sitä uusilla ikävillä ajatuksilla. Tätä kesti ehkä varttitunnin, jonka aikana nousin sohvalta, pukeuduin ja palasin sohvalle samaan kohtaan kyyhöttämään. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että voin päästää kaikesta irti! Kuvittelin mielessäni tuon möykyn ja kuvittelin silmissäni, kuinka se hajoaa osiin ja savuna pois. Sekunnissa mieleni oli ihan kirkas ja kaikki paha tuuli katosi. Ihmeellinen aamu...

Tapahtuneesta inspiroituneena kaivoin esiin enkelikortit, Diana Cooperin 52 korttia, joissa on positiivisia ajatuksia. Sain kortin nimeltä Levollisuus. Osuipa hetkeen, sillä tässä sanotaan, että "kun tunnet olosi levolliseksi, olet oma itsesi, sillä mikään tai kukaan ei voi häiritä sinua tai järkyttää sinua tai vaikuttaa sinuun".

Aina elämä ei ole näin ihmeellistä, tai sitten on. Sain eilen töistä konvehtirasian joulun kunniaksi - sellaisen 400g Maraboun Symphonyn. Se on yksi suosikeistani! Avasin kotona rasian ja söin paria lukuun ottamatta koko rasiallisen! (En sentään rasiaa...) Puhuin tuosta K:lle ja pohdin ääneen, miksi hotkin koko rasian kerralla. Takuulla olisi vähempi riittänyt. Jos ei vaivaa mieltään lihomispeloilla tai rasva-ahdistuksella, voi miettiä, miksi näin tapahtui ja voisiko siitä jotain oppia. Kyse on kuitenkin epäterveellisestä tavasta, joka ei välttämättä parina liikakilona haittaa, mutta korkea verenpaine ym. seuraukset eivät ole toivottuja... Keskustelun myötä ymmärsin ehkä jotain. Konvehtirasian syömiseen liittyy jonkinlainen flow'n tunne. Flow'han on positiivinen kokemus ja sellainen olo suklaan syömiseenkin liittyy. En siis hätäänny, että näin kävi saati syytä itseäni, mutta jälkeenpäin on toki hämmentynyt olo, kun ihmettelee mihin kaikki aika JA kaikki suklaa katosivat. Pohdinnan tuloksena siis se, että tuota flow'ta voisi etsiä jostain muusta kuin konvehtirasiasta, koska saman tunteen voisi kokea vielä autuaampana jossain muussa puuhassa.

Toivon kaikille oikein levollista ja onnellista joulua! Hiljenen jälleen hetkeksi ja lähden etsimään sitä, mitä etsin :)

Viisaus ja oikeudenmukaisuus

Sain syntymäpäivälahjaksi iPad 2:n, joka sai nimekseen Aippa. Surffailu on helppoa ja nopeaa, mutta en pysty Aipalla päivittämään tätä blogia. Rivinvaihdot eivät näy ja kerran selain kaatui, kun olin kirjoittanut pitkän päivityksen. Kuukauden hiljaiselon aikana oli hyvä pohtia tulevia kirjoituksia...

Voi Hyvin -lehden elokuun numerossa (8/2011) oli artikkeli otsikolla "Miten tullaan viisaaksi?". Koko lehti on minusta tosi hyvä, ja tämä juttu kolahti erityisesti. Suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukemaan! Siteeraan muutaman lauseen:
"Ihminen tekee valintoja, joista hän tietää jo niitä tehdessään, etteivät ne ole viisaita."
"Kyseleminen ja ihmetteleminen synnyttävät viisautta."
"Yksi viisauden leviämistä hillitsevä tekijä on -- se, että eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat ihmiset ovat niin vähän tekemisissä keskenään. -- syntyy harha, että on vain yksi totuus kaikesta ja vain yksi oikea tapa elää."

Tuosta viimeisestä sitaatista otan aasinsillan HS:n rasismigalluppiin, joka julkaistiin viime viikon lehdessä. Gallup oli sinänsä vain joukko ihmisten mielipiteitä, prosenttilukuja ja graafisia kuvioita. Huolestuttavaa oli siitä syntynyt keskustelu ja se, että rasismia ja syrjintää tosiaan on niin paljon Suomessa. Olin järkyttynyt, että niin monet ihmiset pitävät muita alempiarvoisina tai epämiellyttävinä pelkästään kansalaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Jos halutaan oikeudenmukainen maailma, on aloitettava itsestä ja omien asenteiden muuttamisesta. Ei voi vedota siihen, että on saanut kasvatuksen tiettyyn ajattelutapaan. Tai yleistää, että kaikki tietynlaiset ihmiset ovat pahoja. Miten voi odottaa, että itseä kohdeltaisiin hyvin ja oikeudenmukaisesti, jos ei ensin itse ole ymmärtäväinen ja kunnioittava muita kohtaan?

Sanan- ja mielipiteenvapaus kunniaan. Mutta oletko sinä todella parempi kuin toinen, kun nostat itsesi jalustalle?

Ensimmäinen ja viimeinen

Otsikon mukaisesti tämä on ensimmäinen ja viimeinen kriittinen kannanottoni vallitsevaa ruokatrendiä kohtaan.

Yksi toisensa jälkeen useat ravitsemusasiantuntijat, lääkärit, journalistit ja mattimeikäläiset alkavat puhua vähähiilihydraattisen ruokavalion puolesta. Tutkimuksia julkaistaan ja ravitsemussuosituksia uudistetaan. Suomalaiset janoavat tietoa siitä, mikä on terveellisin mahdollinen ruokavalio, miten pysyä terveenä ja elää pitkään. Sähköinen media väittää tutkimuksiin vedoten, että ihmisten on syötävä rasvaa ja vältettävä sokeria. Tämä mantra mielessään Tapani ja Petra kulkevat Prismassa, unohtavat mitä oikeasti tekisi mieli ja ostavat pekonia ja munia. Tietyn ruokavalion, etenkin valtavirran hyväksymän ruokavalion noudattaminen tekee kurinalaisista suomalaisista entistäkin täydellisempiä ja yhteiskunnan hyväksymiä.

Kymmenen vuotta sitten maitohyllystä valittiin rasvatonta, juustotiskistä Polar 5%. Puolet hyvinvoinnista tuli siitä, kun uskottiin tehdyn oikein. Moraalintunnossa unohdettiin ruoan maittavuus, koska tärkeämpää oli noudattaa sääntöä. Tilanne on täysin sama tänään, mutta syyllinen on vain vaihtunut. Maallistuneessa yhteiskunnassa tarvitaan jotain pyhää kristinuskon tilalle, ja siihen sopii erinomaisesti ruoka. Sokeri ja peruna ovat saatana ja rasva on jumala.

Voisiko kaiken mediaryöpytyksen keskellä etsiä henkisyyttä ja sisäistä rauhaa jostain muusta kuin arvottavasta ruokavaliosta? Voisiko ruokaan suhtautua kuin lahjaan, joka ravitsee kehomme? Jos jonkin mantran tarvitsee, se voisi olla 'kuuntele kehoasi rehellisesti'. Kylläisyys ja hyvinvointi tulevat siitä, kun syö kehonsa tarvitsemaa ruokaa. En toivo kuulevani kenenkään väittävän, että 'minä en tarvitse perunaa tai leipää' tai 'minä en tarvitse suklaata tai sokeria'. Näiden lauseiden takana ei ole ihmisen luontainen nälkä tai ruoansulatus vaan ego ja ylimielisyys. Voisimme antaa sisäisen äänemme kertoa vastauksen, kun siinä piilee viisaus.

Erään viisaan ihmisen sanoin: Suklaapatukka on mielelle terveellisempi kuin keholle haitallinen, ja armollisuus itseä kohtaan on myös armollisuutta kaikkia muita kohtaan.

Äiti Amma

Äiti Amma oli 11. kertaa käymässä Suomessa viime viikonloppuna. Olimme päättäneet useaa viikkoa etukäteen, että lähdemme sunnuntaina halaamaan. Kello 12 eilen pääsimme Vantaan Energia Areenalle, ja saimme ovella kuulla, että Amma ei halaa enää ketään. Tarkennuksena tuli, että meidän pitäisi tulla uudestaan kello 18 ja jäädä odottamaan silloin, kunnes kello 22 Amma alkaa halata uudestaan. Odotusta olisi siis tiedossa todennäköisesti 12 tuntia...

Hölmistyneinä seisoimme valtavan ihmismäärän keskellä. Paikalla oli kaikenikäisiä ja -näköisiä ihmisiä. Toiset istuivat ja odottivat, toiset häärivät myyntipöytien ympärillä. Halausjono tuoleineen eteni hitaasti, mutta jonottajiin nähden ihmisiä oli odottamassa moninkertaisesti. Taustalla soi intialainen musiikki ja Amma näkyi hädin tuskin ihmismassan takaa. Suuret kuvaruudut näyttivät halauksia reaaliajassa.

Areenalla oli ihmismäärästä huolimatta rauhallinen ja hyväntahtoinen tunnelma. Halaus jäi odottamatta, mutta kenties jotain Amman seesteisyydestä tarttui hengen välityksellä...

Ajatuksia joogasta 3

Ihmisluontoon kuuluu kilpailuvietti. Joillain yksilöillä se on kenties heikompi, ja he tyytyvät selviytymään. Taidan kuitenkin kuulua niihin toisiin, jotka usein vertaavat ja etsivät keinoa olla hiukan toisia parempi. Tämä kirjoitus ei toivottavasti kuulosta marttyyrin omahyväiseltä itsetutkiskelulta. Yritän löytää totuuden ja selvittää, miten mieli toimii...

Huomaan joogasalilla usein sortuvani kilpailuun tavalla tai toisella. Juuri aloitettuani asentoharjoittelun yritin venyä mahdollisimman paljon ja näyttää mahdollisimman hyvältä. Koin niin, että täydellisesti tehty harjoitus tekee minusta jollain tapaa paremman ihmisen. Olen pitänyt itseäni keskeneräisenä. Ainakin uskoin, että kovalla yrittämisellä olisin jonain päivänä "jotain" - olenhan etsinyt tietä mielenrauhaan ja viisauteen ties minkä opuksien ja meditaation ja harjoituksien kautta. Mitä useammin harjoittelen, sen varmemmin saavutan rauhan ja onnen! Astangajoogan jälkeen on kuitenkin ollut vaikea kokea iloa ja tyyneyttä. Vaikka olisin venynyt hyvin ja fyysisesti olisin onnistunut, en ole päässyt lähemmäs itseäni tai ymmärtänyt mitä minulle kuuluu. Olen viime aikoina kyseenalaistanut koko harjoituksen, koska se on niin fyysinen ja vaatii valtavasti ponnisteluja.

Jostain syystä uskon kuitenkin, että harjoittelemalla löytyy vastaus ainakin joihinkin kysymyksiin... Vai mikä lie voima joogasalille vetää lähes joka aamu? Hiljattain on alkanut tuntua, ettei yhä kovemmalla tekemisellä tule yhtään viisaammaksi tai paremmaksi. Vaikka venyisin kyynärpäät lattiaan, en olisi yhtään enempää onnellinen tai viisaampi. Vääntämisellä teen vain itseni sairaaksi, kuten polveni kertoi reilu kuukausi sitten. (Tämä pätee kai elämään yleensäkin, että liika työ ja sressi eivät tee ihmiselle hyvää.)

Yritän tunnistaa edellä kuvailtuja ajatteluketjuja joogaharjoituksessa ja sen jälkeen. Ja yritän päästä niistä eroon. Yritän hyväksyä itseni ja nähdä itseni kokonaisena jo nyt. Yritän tästä lähtien pitää joogaa välineenä tutkiskella omaa vointiani ja itseäni. En pidä harrastusta enää keinona saavuttaa jotain, vaan tapana pitää itsestäni huolta ja kuunnella itseäni. Kimmo sanoi salilla osuvasti, että "myöntäkää itsellenne, miltä teistä tuntuu milloinkin" ja että jos harjoittelee päivittäin, saa päivittäin tilaisuuden kuunnella itseään ja omaa vointiaan. Siinäkö harjoituksessa olikin kyse!!!??? Tilaisuudesta kuunnella itseään??? Siis olen etuoikeutettu, kun saan harjoitteluhetken?? Minä kun luulin, että tarkoitus oli venyä ja väännellä...

Mukavaa ja ajatuksia herättävää viikon alkua itse kullekin.

Runo (?)

Hannan lauantai

Aamuherätys kankea
Takana uni ankea
Vaaksan mittainen karva huulessa
lepattaisi varmaan tuulessa

Aamujoogaa, takaisin
todellisuuteen
ja mielen rajoittuneisuuteen
Kiukkuisena kotiin, pikatahtia
"Mikset keittänyt mulle kahvia?"

Päivän urakka
ja pieni porukka
120 litraa viinirypäleitä
Voi meitä
Kerätään, pestään
Riivitään, murskataan
Näistä tulee oikeaa viiniä!
Ei kännäämiseen, fiiniä!

Uupuneena jäätelöä
intiaanisokeria ja cashew-pähkinöitä
Sitten, hyviä öitä!

Kuka olet?

Hiljattain virisi keskustelu ihmisen kehityksestä ja siitä, milloin ihmisellä on todenmukainen ja realistinen kuva itsestä. Minkä ikäisenä, minkälaisessa tilanteessa tiedät ja tunnet itsesi ja omat rajoitteesi ja mahdollisuutesi perin pohjaisesti? Mistä tiedät, mikä on sinulle parasta?

Kuulin, että 16-vuotiaana ihmisen käsitys itsestä on epärealistisin elämän aikana. Tämä lienee keskiarvo, mutta teini-ikäisenä uskomukset omista kyvyistä tai omista heikkouksista ovat varmaan äärimmillään. Peili ei kerro totuutta eikä kukaan lähimmäisistä ihmisistäkään tunnu puhuvan totta - paitsi ehkä joku satunnainen tietäjä, joka väittää, että suoristusraudalla käsitellyt hiukset on kaikista seksikkäimmät tai että veden juominen aamulla klo 8 parantaa mahdollisuutta elää pitkään.

Tunnetko sitä itsesi? Helpoin vastaus on kyllä. Sitten sinun ei tarvitse lukea pidemmälle.

Luultavasti jokaisella ihmisellä on ollut tai on edelleen epärealistisia käsityksiä omasta ulkonäöstään. Jokainen on varmasti pohtinyt jonkin ruumiinosan näköä tai kokoa tai väriä tai pituutta tai mitä tahansa ominaisuutta: liian iso nenä, väärän väriset hiukset ja liian paksut polvet. Jos näistä pääsee yli, voi alkaa uskoa ulkonäköä koskeviin rajoitteisiin. "En minä, kun minulla on niin jäykkä selkä." tai "En takuulla ylty, kun olen näin lyhyt." tai "En tule, kun näytän tältä."

Epärealistisia käsityksiä liittyy myös terveyteen. Jollekulle ainut terveellinen ruokavalio on vaikkapa raakaruoka, joka sisältää vain raakoja vihanneksia ja hedelmiä ja pähkinöitä. Ellei tätä ruokavaliota noudata, hän sairastuu tai alkaa voida huonosti tai masentuu tai kuolee tai jotain muuta kammottavaa. Tai joku väittää, ettei voi syödä sokeria tai pullaa, koska se on niin epäterveellistä. Sitten hän miettii asiaa tuntitolkulla kahvitauon jälkeen ja vielä seuraava päivänäkin, eikä pohdinnan vuoksi muista onnitella ystäväänsä nimipäivänä eikä kastella kukkia eikä käydä katsomassa vanhaa isoäitiä. (Ja isoäiti sitä paitsi tarjoaisi pullaa...)

Kolmas osa-alue, jossa ihmisellä voi olla epätodenmukainen käsitys, on oma osaaminen ja omat kyvyt. Kuinka moni jättää yrittämättä uutta harrastusta tai lautapeliä tai ajoreittiä Mikkeliin, kun pelkää epäonnistuvansa ja eksyvänsä ja väsyvänsä? Toki rajoitteita on uusien harrastusten aloittamiselle tai työpaikan vaihtamiselle. Meillä on myös lähes rajattomat mahdollisuudet ryhtyä mihin tahansa, mikäli haluamme.

Mietitään... Tämä ei ole helppoa, mutta aloitan näistä:

- Minulla ei ole vielä ryppyjä.

- Istun 30 minuuttia tekemättä yhtään mitään

- Maalaan myös akvarelliväreillä, vaikka ne ovat vaikeita

- Menen kauppaan tuulipuvussa

- Menen kauppaan kumisaappaissa

- Meneen kouluun tuulipuvussa ja kumisaappaissa

- Yltyn, jos otan tuolin

Entä sinä?

Harjoittelen

Artellissa muiden taiteilijoiden keskellä, keskeneräisen maalauksen äärellä heräilee kysymyksiä:

Miksi minä en ole jo valmis taiteilija?
Miksi tämä ei näytä siltä, kuin kuvittelin?

Vastaan kumpaankin kysymykseen nyt kirjallisesti ja parhaani mukaan, että voin johonkin tukeutua, kun epätoivo iskee.

Vastaus  numero 1: Tähän asti olen tarttunut jokaiseen työhön sillä periaatteella, että siitä tulee hieno ja ylistetty taideteos, jonka joku haluaa ostaa ja kehystää ja ripustaa olohuoneen seinälle. Huh, onpa häpeällistä myöntää. Samalla tavoin harjoittelen joogaa niin kuin olisin jo täysin ammattilainen ja kaiken oivaltanut. Tästä lähtien yritän myöntää keskeneräisyyden ja sen, että olen vasta harjoittelemassa. En saa koskaan sanoa olevani valmis, se ei ole tarpeen. Valmiilla ei ole tarvetta kehittyä, valmius on kaiken loppu.

Vastaus numero 2: Edelliseen liittyen, en tästä lähtien enää "tee taideteoksia". Silja Rantanen on ollut hiljattain mediassa esillä, kun hänen näyttelynsä on tulossa Sara Hildenin museoon Tampereelle. Hän sanoi lyhyesti, että taiteen tehtävä on toimia vastavoimana. Tätä merkitystä vasten sotii kaupalliset tarpeet, liiketoiminta, taiteesta saatava tuotto. Olen asettanut itselleni tavoitteen tehdä tietynlainen maalaus, mutta taitaa olla niin, että ilman ennakko-odotuksia lopputulos on usein toivottua parempi. Tästä lähtien en päätä, miltä teos näyttää lopuksi, vaan suunnittelen valmiiksi aiheen. Loput saa tulla tekemisen myötä.

Paluu Artelliin... yritän välttää yliyrittämistä, vähentää vaatimuksia. Ja harjoittelen.

Vedestä

Säästän vettä parhaani mukaan. Sammutan suihkun, kun levitän sampoota hiuksiin ja suljen hanan siksi aikaa, kun laitan hammastahnaa harjaan. Jos kuvittelee, ettei yhden ihmisen vedenkäytöllä pienessä kotitaloudessa ole merkitystä, on väärässä. Pienistä puroista syntyy suuri virta, eikä tämä ole pelkkä klisee. Entäpä jos vesituhlarin lapsesta tulee paperitehtaan johtaja? Varhain saatua mallia jatkaa todennäköisesti myös aikuisena. Jos sammuttaa suihkun, se vaikuttaa yhden elämän aikana paljon ja todennäköisesti opittuna tapana myös seuraavissa...

Hiiltyneet sormet

Eilen seitsemän tuntia, tänään kuusi.
Katselin, piirsin, siristelin, piirsin, tuijotin, tarkensin, piirsin, piirsin, piirsin, piirsin, piirsin, piirsin, piirsin...

Siis olen piirtänyt kaksi viime päivää. Olen elänyt hetkessä, kynän piirto kerrallaan. Tein yhden siirron ja toisen, korjasin uudella viivalla, etenin varmasti ja sitten varovaisesti. Tätä haluan tehdä :)

Paikka.

Keskeneräinen, allekirjoitettu kuitenkin. Eihän periaatteessa kukaan tai mikään ole koskaan valmis.

Ajatuksia joogasta 2

Viikonlopun harjoittelun jälkeen oikea polvi oli kipeä. Kipeä. KIPEÄ. Kävellessä ei satu, mutta kiertyessä vihlaisee. Vihlaisu ei kuulosta kovin vakavalta, jos kuvittelee mielessään vaikkapa vihlaisua vatsassa tai käsivarressa tai hampaassa. Polvessa vihlaisu toisensa perään huolestuttaa...

Menin aamuharjoitukseen eilen, kaksi yötä levänneenä, eikä harjoituksesta tullut mitään. Taivuin notkeasti kuin harava, polvi tuntui taipuvan enemmän sivusuunnassa kuin normaalia rataansa. Jokaisen asennon tein helpotettuna ja lopetin istumasarjan kolmanteen liikkeeseen, kun en saannut jalkaa puolilootukseen.

Tämä tapahtui asentoharjoittelussa, mutta onko tässä kaikki? Tähän asti olen keskittynyt asentojen tekemiseen, pinnistelyyn ja ponnisteluun, vääntänyt hiukan enemmän kuin edellisellä kerralla. Patanjalin Yoga Sutrassa sanotaan heti alkuun, että joogan tarkoitus on mielen liikkeiden vähentäminen, Yogas citta-vritti-nirodhah. Asentojen väkinäisellä tekemisellä ja eteenpäin pyrkimisellä ei taida tähän päästä... Aloitan asentoharjoittelun aivan alusta, uudella asenteella... Ja teen ehkäpä kolme asentoa ja lopun ajasta käytän hengittämiseen.

Ajatuksia joogasta

Vietin viikonlopun Stefan Engströmin joogaretriitillä Hangon saaristossa. Sää oli ennustuksista huolimatta mitä hienoin - syksyä ilmassa, mutta aurinko sinnitteli pilviä vastaan. Metsässä törmäsi  muutamaan sieneen ja sellaisiin kukkiin, joita en muista Hämeessä nähneeni. Rantakallio oli kauniin raidallinen.

Asentojen harjoittelu ei suju kivuttomasti, vaan olen ilmeisesti jumpannut liian kovasti ja vääntänyt oikeaa polvea liikaa. Toisena päivänä harjoittelu jäi kesken enkä yrittänyt enää jalkoja lootusasentoon. Tavallaan olin pettynyt, mutta oikeastaan kiitollinen siitä oivalluksesta, että elämän ei tarvitse olla jatkuvaa pyrkimistä eteenpäin. Halusin uskoa, että ihminen kehittyy jatkuvasti, mutta välillä on oikeus levätä ja hellittää yrittämistä. Totesin myös sen, että mikäli kykenee elämään tässä hetkessä, joogaharjoittelu tehdään vain sitä hetkeä varten. En tee joogaa siksi, että taipuisin jonain tulevaisuuden hetkenä johonkin tiettyyn asentoon. Samoin en myöskään tee elämässäni joitain asioita vain tulevaisuuden menestyksen ja autuuden vuoksi. En tee hiki hatussa töitä, jotta joskus omistaisin kalliin talon kauniissa paikassa. Elän tässä hetkessä onnellisena siitä mitä on.

Motiivit ja velvollisuudet

Minulla on hyviä uutisia! Lahden kansanopiston kuvataidelinja kutsuu noin kahden viikon päästä ja saan tilaisuuden tutustua itseeni taiteen keinoin. Pidän yhdeksän kuukauden tauon päivätyöstä ja mietin elämäni suuntaa. Paluu opiskelijaksi näin pian uudestaan ei lannista vaan tuntuu siltä, että palaan minuuteeni. En aio pyrkiä nykyisellä uralla eteenpäin uran vuoksi, vaan aion etsiä todellisen mielenkiinnon kohteeni. Sitä paitsi päätös luopua vakituisesta työpaikasta ei ole enää nykyään uutinen, koska niin moni valitsee downshiftingin ja hyppää pois oravanpyörästä.

Aloin päätöksen myötä pohtia, mitä ovat todelliset velvollisuudet. Nimesin velvollisuudet kolmeen luokkaan: todelliset velvollisuudet, sisäistetyt velvollisuudet ja vapaaehtoiset velvollisuudet.

Todellisia velvollisuuksia on lopulta melko vähän. Niitä ovat vaikkapa lain noudattaminen, peruskoulun käyminen, verojen maksaminen, hädässä olevan auttaminen ja vaikka osoitteenmuutoksen tekeminen maistraattiin ja postiin. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan ja taata heille turvallinen elämä, koti ja ruoka, mutta katsoisin, että täysi-ikäisellä ja terveellä ihmisellä on velvollisuus elättää itsensä.

Vapaaehtoisia velvollisuuksia ovat ihmisen sitoomuksiin liittyviä velvollisuuksia. Jos esimerkiksi opiskelee, on velvollinen käymään oppitunneilla, tekemään läksyt ja osallistumaan kokeisiin. Tai jos on luvannut käydä ostamassa perheelle lauantai-illaksi ruokaa, on ilman muita perusteluita velvollinen menemään ostoksille. Nämä ovat vapaaehtoisesti valittuja ja sovittuja, mutta velvoittavia asioita.

Viimeiseksi pohdin sisäistettyjä velvollisuuksia, koska se on mielenkiintoinen ja mielipiteitä jakava ryhmä ihmisten päähänpinttymiä. Sisäisiä velvollisuuksia ei voi rajata selkeästi ja ne riippuvat ihmisten arvomaailmasta ja motiiveista. Minä päätin kyseenalaistaa kaikki sisäistetyt velvollisuudet juuri nyt... Ja mielestäni jokaisen muunkin ihmisen olisi syytä kysyä, minkälaisia velvollisuuksia on asettanut itselleen. Voi pohtia, missä vaiheessa elämäänsä on kyseisen velvollisuuden sisäistänyt ja mikä siihen motivoi edelleen. Tärkeä kysymys on se, kuka velvollisuuden on asettanut ja onko tämä taho - tai auktoriteetti tai mielipidevaikuttaja tai mikä tahansa - oikeutettu tai riittävä tai vain henkilökohtaiseen arvomaailmaan sopiva määräämään siitä, mikä on oikein ja välttämätöntä. Esimerkiksi näitä voi pohtia: Olenko velvollinen osoittamaan taitojani muille? Pitääkö minun edetä uralla, koska se on yleisesti kunnioitettua? Pitääkö minun aina mennä ylöspäin ja kohti haastavampaa? Olenko velvollinen seuraamaan mediaa ja lukemaan uutisia? Olenko velvollinen ylläpitämään joitain ihmissuhteita?

Sisäistetyt velvollisuudet eivät ole lainkaan vähempiarvoisia verrattuna muihin. Niiden olemassaoloa on kuitenkin pohdittava, koska jossain vaiheessa niistä tulee rutiineja, sitten välttämättömyyksiä ja kenties jopa ihmisen vapaata tahtoa rajoittavia sääntöjä. Oman tahdon ja intuition kuuntelu on vaikeaa, jos korvan juuressa istuu naistenlehtien, raamatun, peruskoulun opettajan, ravitsemusterapeuttien ja puolison sääntökokoelmat.

Kalassa

Olin eilen nauttimassa vapaasta kesäpäivästä vesillä. Suistoisessa järvessä näin kolme kalastajaa veneineen. Veneet muistuttivat pitkulaisia ponttoneja ilman reunoja, ja kussakin oli kolme erilaista pyyntivälinettä. Menin yhden miehen seuraksi veneeseen ja hän esitteli minulle kalastusvälineitä. Veneen perällä oli tavallinen virveli ja keskivaiheilla oli trooli, jonka pystyi käsivoimin nostamaan ylös. Keulassa oli suuri ennennäkemätön kalastusväline, joka koostui kolmesta takilasta, jotka painoivat siimat ja syötit lähemmäs pohjaa. Mies esitteli vuoronperään välineitään ja kertoili juttuja. Yhtäkkiä trooliin tarttui valtava, yli metrin mittainen hauki! Se oli paksuudeltaan aikuisen ihmisen reiden kokoinen. Kalastaja nosti hauen ylös ja se jäi makaamaan velttona pontonille. Samassa takilaan tarttui myös valtava kala, jota en tuntenut! Sekin nostettiin pontonin kannelle.

Tulimme lähelle rantakaislikkoa ja päätin mennä uimaan. Näin ruovikossa suuren kalan selkäevää ja otsaa. Laskeuduin pontonilta kalan luokse ja se tuli lähemmäs! Kala muistutti ahventa, mutta oli kooltaan varmaankin metrin mittainen ja 30 senttiä leveä. Se tuli ihan viereeni ja painoi limaisen poskensa minun poskeani vasten. Sitten se avasi nyrkin kokoisen suunsa niin ammolleen, että suupielien nahkat venyivät rustoisten huulten avautuessa. Se moiskautti suuren märän suukon suoraan minun poskelleni. Sitten uni päättyi :)

Täydellinen nainen

Minkälainen on täydellinen elämä? Siihen sisältyy muun muassa onnellinen lapsuus, turvallinen koti, älykkyys, kauneus, sosiaaliset lahjat, menestyminen työssä, ystäviä, puoliso, lapsia, hyvä toimeentulo, unelmat ja niiden toteutuminen, terveys, pitkä ikä ja kuolema ilman kärsimystä. Jokainen meistä tahtoo näitä asioita, jokainen meistä tavoittelee täydellistä elämää. Keinot ovat erilaisia, mutta yhteistä kaikille on pyrkimys ja ajatus elämästä, jollainen olisi täydellistä ja onnellista.

Kilpailu alkoi muutaman vuoden ikäisenä päiväkodissa, jolloin tahdoin hienoimman naamiaisasun ja pääosan joulunäytelmässä. Pyrkimykset jatkuivat koulussa, kun arvosanoja jaettiin. Tunsin olevani jonkin arvoinen, kun todistuksessa luki 10. Olin ahkera, koska se on sosiaalisesti hyväksytty tapa saada muilta ihailua. Täydelliseen elämään kuului ulkonäkö, joka nousi tärkeimmäksi panostuksen kohteeksi teini-iässä. Ulkonäköön panostin paitsi kampaajalla, meikeillä, vaatteilla, myös solvaamalla muiden ulkoista olemusta ja vertailemalla. Kehokeskeisyys kasvoi niin pitkälle, että pakotin itseni lenkille ja kuritin itseäni fyysisesti, jotta näyttäisin kelvolliselta. Rahaa ja aikaa valui hiekan lailla sormien välistä hukkaan. Hakeuduin kouluun, jonka uskoin olevan avain taloudelliseen toimeentuloon ja arvostettuun ammattiin. Uskoin, että onnellisuus on täydellisemmäksi tulemista.

Olen luonut ympärilleni mielikuvien verkoston, jossa olen toimeentuleva, ystävällinen, luotettava, merkittävä läheisille ja työkavereille... Korostan itseäni, tarpeellisuuttani, omia taitojani ja yleensä sitä, että olen muita parempi. Mutta tämän hyväntahtoisen kuoren alla on ylimielisyys ja pakko tavoitella täydellisyyttä. Olen tullut sokeaksi sille, mikä on täydellisyyttä!

Otsikon kanssa samannimistä Colette Dowlingin kirjaa luen parhaillaan. Ostin sen 10 sentillä kierrätyskeskuksesta, mikä todistaa jälleen kierrätyksen kannattavuuden... Kannattaa tutustua, jos tahtoo tietää menestymisen hinnan ja sen, mihin riittämättömyyden pelko voi ajaa.

Fyysiset rajat

Kohtasin fyysisten voimien rajat viime perjantaina, kun osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa Sulkavan Suursoutujen kilpasoutuun. Lainkaan valmistautumatta istuin kirkkoveneeseen 14 muun soutajan kanssa. 6 tuntia ja 30 sekuntia soudin yksin ja yhtenä muista, yhdessä kuitenkin. Jossain vaiheessa millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pääsemme joskus perille. Jokainen solu huusi vastaan, mutta takaisin ei voinut kääntyä. Kipuun tottui, huomasin. Kun maaliin oli viisi kilometriä, jokin ihmeellinen voima alkoi virrata ja jaksoimme soutaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Joukkue huusi, kiroili, kannusti... Ja pääsimme lopulta perille.

Fyysisyys ja henkisyys kulkevat käsi kädessä. Luin, että muun muassa buddhalaisuudessa korkeampaan henkisyyteen pyritään fyysisillä harjoituksilla kuten jousella ampumisella, teeseremonioilla, ikebanan eli kukkien asettelun avulla, taijilla tai jollain muulla keinolla. Kun osaa keskittää mielensä tekemiseen, onnistuu siinä paremmin myös meditaatiossa. Jatketaan siis fyysisiä harjoitteita ja tasoitetaan tietä meditaatiota varten...

Minulle tuo arkisempi fyysinen koetus, keino löytää rauhaa ja tasapainoa, on jooga. Astangajooga on kesän myötä tullut haastavaksi ja motivaatiota olen yrittänyt pitää yllä. Olen saanut paljon uusi asentoja, kuten kaikki Marichyasanat A-D ja ne loppuliikkeet, joita en vielä äskettäin tehnyt. Kiertoliike tuntuu ylitsepääsemättömältä viimeisissä asennoissa ja olen turhautunut, kun vasen lonkka ja vasen olkapää eivät ole yhtä notkeita oikean puolen kanssa. Asentojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä kuin hengitys, siis omassa mielessäni, enkä haluaisi oikeasti ajatella niin. Välillä menen harjoittelemaan, vaikka haluan vain päästä pian pois. Ja pohjimmiltaan en kuitenkaan halua lopettaa.

Olin viikko sitten käynyt Annankadulla viimeksi, ja tänään menin ensimmäistä kertaa soudun jälkeen. En ylttynyt edes lattiaan aluksi enkä kyennyt hyppäämään punnerrusasentoon. Soutamisesta tulleet rakot vaivasivat. Vilkuilin vieressä harjoittelevaa tyttöä, joka oli notkea kuin vieteri. Hän teki toista asentosarjaa, sujautti jalan niskan taakse ja hyppi punnerrusasennossa ilmaan ja teki muita jonglööritemppuja... En muistanut ollenkaan hengittää. Enkä muistanut, mitä kohtaa piti venyttää missäkin asennossa. Sain avustusta Utthita parshvakonasana B:ssä, eli siinä seisomasarjan asennossa, jossa polvi on suorassa kulmassa, käsivarsi kiertyy polven ulkosyrjälle, toinen jalka on suoraan takana ja toinen käsi osoittaa yläviistoon. Ei siitä tullut mitään, lantio oli mutkalla, käsi haparoi välillä maata ja toinen käsi luiskahteli polven yli väärälle puolelle. Jotain jäi kuitenkin mieleen ohjaajan sanoista: "Sä voit alkaa työstää tätä, sä voit luoda oman filosofian tän pohjalle..." Tosiaan, ei tarvitse tehdä sitä täydellisesti. Jokaisesta puutteesta voi löytää uutta opittavaa, jokaisesta harjoituksesta uusia ajatuksia. Jos olisi täydellinen, ei saisi kokea oppimisen iloa.

Tämän kirjoitin toisaalta muistutukseksi itselleni, että harjoittelu on tärkeämpää kuin päämäärä, ja myös toisaalta kaikille niille, jotka kamppailevat uskonsa ja kehonsa kanssa.

Ammatinvalinta

Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä (7/2011) on kaksi reportaasia kahdesta täysin erilaisesta ammatinharjoittajasta. Toinen on maahanmuuttajataustainen pääkaupunkiseudun linja-auton kuljettaja Ali ja toinen Helsingin yliopiston neurokirurgian professori ja ylilääkäri Juha Hernesniemi. Kummankaan ammatinvalintaa en kadehdi enkä toivoisi omalle kohdalle, mutta molempien työurat herättävät suurta kunnioitusta. Ali uhraa oman turvallisuutensa narkomaanien ja psykopaattien kuljettajana öisessä Vuosaaressa. Juha tekee satatuntista työviikkoa ja käyttää lähes kaiken aikansa henkien pelastamiseen, ja toisaalta myös ottaa vastuun ihmisten kuolemasta. Heitä yhdistää se, että työhön liittyy jonkinasteinen tahto tai intohimo. Kannustimena voi olla raha, taloudellinen pakko, kyky tehdä sellaista johon muut eivät pysty tai vain se, että työ antaa täyttymystä ja merkitystä elämään... Tällaista intohimoa soisi jokaisen kokevan.

Öljyvärit

Lähes koko kesäkuun lomailin. (Tai en halua muistaa niitä kahta rasittavaa työviikkoa loman seassa, joten leikitään, että vain lomailin...) Sattuman kautta ostin öljyvärit ja kaksi taulua maalasin. Ensimmäinen esittää koiraani Ossia ja toinen lintua. Meditaation muotoja on monia ja keskittynyt maalaaminen toimii ainakin minulla... Tässä lintutaulu ja mallina ollut kortti, joka on muuten luontokuvaaja Markus Varesvuon yksi myydyimmistä otoksista. Kiitos siis hänelle!

Terveisiä Espanjasta

Kolme edellistä yötä olen viettänyt Espanjan kaakkoisrannikolla Orihuela Costalla. Tulin ystäväni kanssa lomailemaan viikoksi ja asumme isäni omistamassa talossa. Rantaan on kivenheitto ja lähimpään kaupunkiin, Torreviejaan, viisi kilometriä. Tänään paistoi aurinko täydeltä terältä ja makasin koko päivän rannalla. Luin melkein yhtä päätä Paulo Coelhon Alkemistin, jonka luin ensimmäisen kerran monta vuotta sitten. Kirja aukesi toisella lukemalla uudella tavalla. O Alquimista on niin täynnä elämänviisauksia, että yksi lukeminen ihmiselämän aikana ei riitä. Kuka tahansa voi lukea kirjan kerran, mutta ymmärtää totuuksista vain murto-osan. Se kai johtuu siitä, että asioita on helpompi oivaltaa vasta sitten, kun opit on itse kokenut. Englantilainen, alkemiaa opiskeleva matkakumppani, joka taivaltaa Santiagon kanssa autiomaan halki, on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoista opi elämää vaan tarkkailemalla ympäristöään.

Alkemistin yksi opetuksista on seurata ennusmerkkejä. Samasta aiheesta olen lukenut muitakin kirjoja, kuten vaikkapa aiemmin mainitun Yhdeksän oivalluksen tien. En muista, missä vaiheessa elämääni hoksasin ennusmerkkien olemassaolon, mutta niiden näkeminen palauttaa elämään nykyhetkessä. Jos ymmärtää, että kohtaa tietyt ihmiset tarkoituksella ja löytää itsensä tietyistä paikoista jostain tietystä syystä, myös epäonnea ja vastoinkäymisiä on helpompi sietää. Merkkien huomaaminen palauttaa tähän hetkeen, auttaa seuraamaan omaa tehtäväänsä ja muistuttaa siitä, että kaiken tarkoitus on opettaa ja kasvattaa. Viisaus vie lähemmäs ihmisen alkuperää, Maailman Sielua, kuten Alkemistissa tuota nimitettiin. Maailman Sielu voi olla nimeltään maailmankaikkeus, ylempi minä, korkea voima tai mikä tahansa. Kyse on kuitenkin samasta voimasta, joka ylläpitää elämää ja antaa kaikelle tarkoituksen.

Tällä hetkellä olen hiukan pökerryksissäni auringossa loikoilusta ja liian vähästä juomisesta. Kylmä suihku hiukan auttoi, mutta auringonpistos tekee tuloaan. Makaan sohvalla ja voin pahoin...

Uskoisinko uskontoon

Kysymys 1. Mitä uskonnosta tulee mieleen?
Kysymys 2. Minkälaisessa valossa uskonnot esitetään mediassa?
Kysymys 3. Mihin sinä uskot?

Jokainen aloittaa oman filosofiansa rakentamisen heti ensimmäisenä elinvuotenaan. Elinympäristö, ihmissuhteet ja sosiaalinen status muokkaavat ihmisen käsitystä itsestään. Katsomme ympärillemme ja peilaamme näkemäämme. Vertaamme itseämme muihin ihmisiin ja sen perusteella päätämme, olemmeko kristittyjä, ateisteja, hinduja tai jotain siltä väliltä. Pohdimme, mitä seuraamuksia synneistä lankeaa, vai lankeaako mitään. Haihtuuko sielu ruumiin mukana, kun kuolemme, vai olemmeko osa pidempää matkaa, joka koostuu useista ihmiselämistä?

Uskonto nähdään usein negatiivisena asiana, koska se erottaa ihmiskuntia toisistaan ja aiheuttaa ristiriitoja. Ei tarvitse edes antaa esimerkkejä siitä, mitä uskomuksien nimeen on tehty viime vuosina... Jokainen lehtiä lukenut tietää, että uskonto on syypää siihen, että ihmisiä tapetaan, kaupunkeja tuhotaan, varastetaan, syrjitään, aiheutetaan muille pahaa oloa ja ahdistusta ja pelkoa.

Jokaisen uskonnon tarkoituksena on selittää elämän mysteerejä ja tuoda turvaa. Uskonnoilla selitetään, että teoista seuraa joko palkkio tai tuomio. Kristinuskossa palkkio on ylösnousemus ja useissa idän uskonnoissa hyvää karmaa seuraa parempi elämä kuoleman jälkeen. Nämä tai muut pienemmät tavoitteet pyritään saavuttamaan tekemällä hyviä asioita. Ja niin kauan kuin ihminen on käyttänyt kieltä, siitä alkaen on persoona vaikuttanut siihen, mikä kunkin ihmisen mielestä on hyvää tai huonoa. Jokainen ihminen mielessään tai puheissaan personoi esineitä ja asioita. Tästä syntyy ongelma, että kyseenalaistetaan vieraita näkemyksiä ja tuomitaan oman näkemyksen vastaiset asiat, kuten vaikkapa koirankakka, muslimit, tummaihoiset, alkoholi tai liikenneruuhkat.

Mutta jos onnistuisimme vertailemaan kaikkia arkipäivän asioita ja ilmiöitä niin, ettemme kyseenalaista niitä... Jos voisimme käsitellä asioita antamatta oman persoonamme vaikuttaa niihin... Jos voisimme mennä myyttien taakse ja pohtia ainutlaatuista, alkuperäistä asiaa ilman ennakkoluuloja, pääsisimme liberaaliin ajatteluun. Silloin pääsisimme kaiken olemassaolon ytimeen ja tietäisimme, miten intuitiivisesti eletään. Silloin löytyy todellinen tietoisuus.

Kalkkiruukin luontopolulla

Kävin maanantaina Ossin kanssa Kalkkiruukin luontopolulla. Löysin tänään paikalle jopa nimen ja lisätietoa hiukan googlattuani. Kalkkiruukin luontopolku sijaitsee Vantaan Sotungin kylässä ja sinne pääsee suuntaamalla Itä-Hakkilaan. Ensimmäisellä kerralla löysin perille laittamalla navigaattoriin osoitteeksi Kalkkiuunintie. Lisätietoja ja kartta löytyy osoitteesta http://www.hel.fi/hki/HKR/fi/viheralueet/mets_t+ja+muut+viheralueet/luontopolut/kalkkiruukki

Maanantai oli aurinkoinen ja Etelä-Suomessa monin paikoin helteinen päivä - siis ihanteellinen luontoretkelle! Lähdin reitille puolivälistä kohtaamispaikan kohdalta, vaikka reitti alkaa virallisesti tien päässä olevalta puomilta. Minun mielestäni tuo puoliväli on vain parempi kohta aloittaa, koska silloin alussa on heti kauniit kalliomaisemat ja loppua kohden on pelkkää metsää. Puolivälissä matkaa on reitin korkein ja kaunein kohta, laajat aukeat kalliot, joilta näkee pitkälle yli Vantaan. Kallion korkeimmalla kohdalla on yli metrin korkuinen kivikasa. Jäin istumaan sen viereen. Hiljennyin ja tunsin paikan valtavat energiat ja luonnon läsnäolon.

Suomalaisia miehiä

Hiljattain pelkän12-tuntisen aikana sain kunnian tutustua sattumalta jopa kolmeen uuteen tuttavuuteen!

Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!

Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...

Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.

Pääsiäisen ihmeet

Aurinkoinen ja epätavallisen lämmin pääsiäisloma kului astangajoogan merkeissä. Menin nelipäiväiselle intensiivikurssille Annankadulle Petrin ja Juhan ohjaukseen. Sain harjoitukseen tosi paljon uutta virtaa ja intoa! Kaksi ensimmäistä päivää menivät hikeä pyyhkiessä, kun joogasalissa oli tavattoman kuumaa ja kosteaa. Lämpötila kyllä auttoi pääsemään asentoihin ja taivuin paremmin kuin koskaan. Harjoittelin muutamaa uutta asentoa - päälläseisontaa, siltaa ja janu shirshasana B:tä ja C:tä. Sain kiinni varpaista, kun istuin puolilootuksessa. Punnerrusasentoon hyppääminen helpottui, kun opin miten se tehdään oikein.

Jouduin myöntämään, että keskittyminen hetkeen ja asentoon on todella vaikeaa. Tuijotin säärtä pitkin valuvaa hikeä ja vilkuilin, kuka seuraavaksi uhkaa motata minua jalalla. Mietin jopa, onko tukka hyvin... Tunsin itseni hölmöksi, joka vain tekee asentoja ja yrittää näyttää hyvältä. Harjoituksen paras anti oli kenties se, että olin koko viikonlopun tyytyväinen ja tietoinen itsestäni. Keho tuntui puhtaalta ja kotoisalta. Mieli oli kevyempi kuin yleensä.

Joihinkin kysymyksiin etsin silti vastauksia... Yritän ymmärtää, mihin joogan avulla voi päästä. En koe olevani yhtään henkinen tai valaistunut harjoituksen jälkeen. Mikä tässä taivuttelussa oikein on päämääränä? Jumppaan ja jumppaan, vaikken oikein tiedä miksi. Etsin jonkinlaista avautumista ja herkistymistä... koin valtavan hyvän olon tunteen ja energian virtauksen, kun taivutin toissapäivänä ensimmäisen kerran selän kaarelle urdhva dhanurasanaan. Ihan kuin jokin lukko olisi avautunut. Siitäkö on kyse?

Pääsiäislomassa olivat parhaita ne hetket, kun seurailin ohi kulkevia ihmisiä Helsingissä ja pysähdyin katselemaan ympäristöä. Kun nostaa pään ylös ja katsoo ylemmäs kuin yleensä, näkee ihmeitä. Kuulin viikonloppuna monia tervetulleita ääniä: västäräkin, kuovin ja kiurun. Ja näin kukkivan lepän ja lokkeja ja vanhoja puita.

Läsnäoloa ja pysähtymistä opettelin... Sunnuntaina kävin äidin luona maalla ja ajaessa takaisin Lahteen liikenne ei sujunut. Pysähdyin kaikkiin mahdollisiin punaisiin valoihin, joita matkalla on. Pari vuotta sitten olisin kihissyt kiukkua, mutta nyt vältyin kaikista negatiivisimmilta tunteilta. Silti ärsytti, kun pysähdyin joka välissä. Juuri kun sain auton jarrutettua pysähdyksiin, valo vaihtui vihreäksi. Jarrutus, kaasutus, jarrutus, kaasutus... Ja sitten tajusin, mistä oli kysymys. Liikennevalot muistuttivat siitä, miten tärkeää elämässä on pysähtyä hetkeksi. Olin heti iloinen.

Kevät alkoi!

Luontoäiti laittoi vihdoin villasukat piiloon! Vielä viikko sitten rämmin Ossin kanssa Mustankallion hautausmaalla ja upposin niin syvälle, että kenkä haukkasi annoksen lunta suuhunsa... Ja Ossi käveli varpaat levällään, mutta upposi silti. Tänään tarkeni kevättakissa ja aurinkolasit löysivät nenälle. Tässä listattuna viimeisimmät kevään merkit:

Räkättirastas, sitruunaperhonen ja kimalainen (näin nämä kaikki kolme tänä viikonloppuna)
Lahden sataman laivaterassit avasivat ovensa
Parsaa ja hollandaisekastiketta iltapalaksi
Pajunkissojen metsästys
Silmut lehtipuussa
Krookukset pilkistävät mustasta maasta
Häikäisy
Tivoli ja maailmanpyörässä paistattelu

Laiha lohtu

Itsen etsintä osa 8495.

Hämmästelen, miten energia kulkee varpaista polviin ja vatsan kautta keuhkoihin ja päähän välillä niin kevyesti. Se leijailee kuin höyhen. Hengitän rauhassa, askel on kevyt. Kaikki ympärillä oleva hehkuu kauniisti, aivan kuin kaikkien esineiden ympärillä kulkisi kultainen kehys. Puhe soljuu ja nauru hersyy.

Sitten on päiviä, jolloin portaita ylöspäin kavutessa tuntuu, että päinvastoin laskeudun niitä. Juodessa jano lisääntyy. Unohdan, että keuhkoilla hengitetään eikä nenällä.

Kaikki ihmiselämän hetket ovat oikeastaan samanlaisia, mutta suhtautuminen asioihin vääristää suhdettamme elämään ja eteen tuleviin tilanteisiin jatkuvasti. Alamme ottaa asioita henkilökohtaisesti ja kulkea itsekkäiden tarpeiden johdattelemana. Niin monet ihmiset, vaikkapa Eckhart Tolle kirjassaan Stillness Speaks: Whispers of Now, suomeksi muistaakseni Tyyneys puhuu, kirjoittavat egosta ja siitä irti päästämisestä. Tällä hetkellä suurin mysteeri, johon vielä en ole saanut vastausta mistään kirjasta, on se, voiko egon hallintaa lieventää nykyisessä länsimaisessa elämässä. Onko mahdollista käydä töissä, tavata ihmisiä, harrastaa ja elää elämää, jota eivät kuitenkaan hallitse itsekkäät halut vaan kaikkien yhteinen hyvä? Vai onko rauhan löytämiseen vain yksi keino, eli lähteä pakoon yksinäisyyteen?

Pohdinnasta tosielämään: valmistun virallisesti logistiikkainsinööriksi, kunhan saan todistuksen postissa ensi viikolla! Yksi elämänvaihe on päätöksessä. Ja yllätyksenä kaikille... alan toukokuussa opiskella uskontotieteitä Helsingin avoimessa yliopistossa. Onkohan kyse protestista vai siitä, että vihdoin uskallan tehdä sitä mitä haluan ja toteuttaa omia unelmiani...

Ei niin montaa oivallusta

Sain viime viikolla luettua James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tien, jota kirjoitin lukeneeni. Kirja oli kovin antoisa ja vastasi moniin kysymyksiin, joita en osannut edes kysyä.

Yksi parhaista oivalluksista on se, että ihmiset kilpailevat keskenään energiasta ja turvautuvat erilaisiin rooleihin saadakseen toisiltaan energiaa. Esimerkiksi käy vaikka jokin erimielisyys, jossa ihminen yrittää joko pelotella tai vaatia tai vähätellä toista, jotta oma olo olisi parempi. Jos ihmiset käyttävät toista välineenä voidakseen itse paremmin, syntyy energian epätasapainoa ja huonoa oloa. Sen sijaan pitäisi keskittyä saamaan energiaa ylhäältä, korkeammalta minältä. Tällaista epätasapainoa esiintyy niin kauan, kunnes ihmiset ymmärtävät energian merkityksen. Sitä on saatava maailmankaikkeudelta.

Toinen oivallus, joka on jatkoa edelliseen, liittyy parisuhteeseen. Se koskee riippuvuutta. Kun ihmiset rakastuvat, he antavat toisilleen energiaa alitajuisesti. Kumpikin tuntee olonsa keveäksi ja hyväksi. Mutta valitettavasti osapuolet alkavat odottaa, että tämä tunne tulee toiselta osapuolelta, jolloin irrottaudutaan maailmankaikkeuden energiasta ja alkavat elää toistensa energian varassa. Aletaan odottaa, että energia virtaisi toisesta itsellemme, ja aletaan hallita ja pakottaa toista, ja syntyy valtataisteluita. Pitäisi kyetä tuntemaan itsensä kokonaiseksi ilman toista, kyetä tuntemaan rakkautta maailmaa kohtaan ja tuntea itsensä kokonaiseksi ilman toistakin. Ja jos omistushalua esiintyy, on repäistävä itsensä irti ja keskitettävä energiavirta ylöspäin…

Kirja herätti myös pohtimaan intuitiota ja sen löytämistä. Jos mielii elää intuition johdattamana, on pysähdyttävä. On keskityttävä energiaan, joka virtaa maailmankaikkeudessa ja otettava siitä kiinni. On mietittävä, mikä on OMA tehtävä tässä elämässä. Ei sitä, mikä olisi jonkun muun tehtävä tai mikä hyödyttäisi jotakuta toista. Ja sitten on esitettävä kysymykset, jotka ovat tällä hetkellä mielessä. Kun tietää kysymyksensä, on alettava etsiä merkkejä. Ne eivät ole välttämättä selkeitä, mutta jo pelkästään toistuva tahaton ajatus jostain ihmisestä, paikasta tai esineestä on merkki. Ajatukset eivät tule aina mieleen vain sattumalta, vaan niillä on usein tarkoitus. Miksi ajattelen esimerkiksi taulun maalausta vähän väliä, mutta en ole maalannut kuitenkaan? Tai miksi mieleeni tulee joku henkilö, josta en ole kuullut aikoihin. Ehkä olisi syytä soittaa ja kysyä? Ehkä tällä henkilöllä on jokin neuvo, joka vie eteenpäin kohti OMAA elämäntehtävää. Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos antaa energian virrata vapaasti ja vilpittömästi, toinenkin hyötyy kohtaamisesta omassa tehtävässään. Ja taas uudestaan on keskityttävä ja pysähdyttävä ja tarkkailtava, minkälaisia asioita päivittäin tulee vastaan ja kysyttävä itseltä, onko niistä jotain hyötyä omien kysymysten selvittämiseen…

Etsintää

Äsken pyöräyttämäni kikhernepihvit ja intialaismaustetut porkkanat ovat uunissa, joten kirjoitan odotellessa. Erilainen viikonloppu on takana, kun kaksi lähintä ihmistä on reissussa. Toinen on lapissa hiihtämässä, toinen Italiassa golffaamassa.

Olin yksin, tapasin ystäviä, kävin Jumbossa, luin Hesaria, rauhoituin ja istuin, hoidin Ossia, kävin joogassa ja meditoin... Mutta silti olo on ollut vaisu ja vähän levoton. En ole nauttinut yksinolosta niin paljon kuin voisi. Astangaharjoitus on tukkoista. Jännitän milloin palleaa, milloin pakaraa, ja keskityn turhaan asanan ulkoiseen habitukseen.

Tänään on satanut vettä koko päivän ja kävin lounastauolla ulkoiluttamssa Ossin, joka ei aamulla suostunut pissalle. Onneksi sain äidin auton lainaan, se on nyt tarpeen! Kevät tulee ja sen tietää vihreästä kaitaliinasta keittiön pöydällä, kiinanruusun leikkaamisesta ja äidin yrttitaimista, jotka sain hoitaakseni.

Hyvä kirja

Kaksi työpäivää on tältä viikolta takana ja tuntuu, että olen ihan poikki. Äsken otin tunnin nokoset ja silti väsyttää. Ehkä syynä on osaksi kesäaikaan siirtyminen viime viikonloppuna ja osaksi se, että töissä on henkisesti raskasta. Tänään menin ekan kerran pyörällä töihin syksyn jälkeen. Onneksi pyörä oli ehjä ja kunnossa, vaikka se oli ollut jäätyneenä pyöräkatoksen maahan kiinni. Jännitti ajaa, kun on vielä jäätä ja loskaa kadulla.

Olen lukenut James Redfieldin kirjaa Yhdeksän oivalluksen tie. Siinä on hyviä ajatuksia.

Huiske

Viikko on mennyt huiskeessa ja mukavien ihmisten kanssa. Kävin tänään T:n kanssa töiden jälkeen Jumbossa ja tulin hyvälle tuulelle. Juteltiin kaikista ajankohtaisista asioista, työstä, henkisyydestä ja lomista. Syötiin Tapas Barcelonassa ja herkuteltiin jälkiruoaksi jäätelöä. Viikonloppuna risteiltiin A:n kanssa Tukholmaan. Vaellettiin kaupungilla, käytiin Östermalmstorgetin kauppahallissa ja seurattiin lintuja kuninkaanlinnan edustalla. Aurinko paistoi!

En ole ehtinyt rauhoittumaan tai keskittymään. Eilen ja tänään kävin aamujoogassa, mutta harjoitus on tuntunut jotenkin kaukaiselta. Istun pitkästä aikaa yksin tässä tuolilla ja tuntuu ihan oudolta. Ehkä tarvitsen rauhaa, että löydän taas itseni ja harjoituksen tuoman valon. Mysoreharjoitus salilla on tuntunut vakavalta ja kaipaan omaa harjoitusta ihan vain kotona. Pääsen silloin paremmin meditatiiviseen tilaan.

Kevään merkkejä

Kevään merkkejä ei vielä paljon ole, mutta listaan silti, koska vähätkin ovat tyhjää parempia.

Lokit
Linnunlaulu aamuisin
Työmatka auringonnousussa
Kotimatka auringonpaisteessa
Jäätyneet vesilammikot
Uutinen pesivästä huuhkajasta Forumin katolla
Korkeasaaren karhujen herääminen
Kevätvaatteiden ilmestyminen kauppoihin
Pääsiäissuklaa
Koirankakkaskandaalit

Kakasta puheenollen koko aihe on kärjistynyt siihen, että ihmiset lähettävät kännykkäkameralla otettuja kakkakuvia paikallislehtiin tai askartelevat jätösten viereen kylttejä, joissa lukee "paskaa". Tänä keväänä on myös eduskuntavaalit ja olen hiukan seurannut keskustelua. Kävin tänään P:n kanssa intialaisessa syömässä ja väittelimme perussuomalaisten vaalikampanjasta. Olen ihan ulalla, mutta aion luottaa vaalikoneeseen.

Toinen hätkähdyttävä uutinen on Japanin tsunami ja maanjäristys. Kadonneita on jotain 20000 ja kaupunkeja on maan tasalla. Tällaiset järkyttävän luonnonmullistukset tuntuvat olevan uusia ja ainutlaatuisia. Ainakin minusta tuntuu, että sana "tsunami" tuli suomenkieleen vuonna 2006.

Opinnäytetyö tuli lopulta valmiiksi ja se lähetettiin minulle upeissa mustissa kansissa tänään!

Punainen tukka

Jokunen viikko sitten sain idean värjätä hiukseni punaisiksi. Ajatus oli niin vahva, että toissapäivänä marssin kampaajalle ja tulin ulos punapäänä. En vielä tiedä, oliko muutos suurempi henkisesti vai fyysisesti, mutta näin on hyvä olla. Kevät tekee tuloaan lumisen ja kylmän talven jälkeen. Helmikuun pakkaset hellittivät viimein ja nyt töihin saa kävellä loskassa parissa plusasteessa. Kevättakista saa vielä haaveilla.Valoisuus on saanut ajatukseni jo kevääseen ja tuleviin lomiin; olen varannut joogakurssin pääsiäiseksi, Espanjanmatkan toukokuulle ja Garda-järven matkan kesäkuulle.

Alkuvuosi on sujahtanut vauhdilla enkä ole tehnyt oikein mitään mullistavaa paitsi puuhastellut pienissä ympyröissäni. Olen tehnyt joogaharjoitusta, leikellyt Hesarista sanoja ja koonnut niistä runoja, matkustanut junalla Lahteen ja Vantaalle. Pikkuhiljaa olen etääntynyt lihasta ja kanasta. Jos vuosi sitten joku olisi sanonut, että minusta tulee semi-vegetaristi, olisin nauranut kitarisani solmuun. Ajatukseeni ei enää sovi kuolleen eläimen syöminen. Tyrmistyin, kun näin mattomainoksen, jossa luki 100% villaa ja vieressä oli piirretty lammas. En toivottavasti tule ihan fanaattiseksi. Kasvisruoassa on opettelua. Onnistuin tekemään hyviä uunikasviksia, halloumia ja raitaa, mutta tämän päivän tofu-paprika-kukkakaalipata oli kuin käännetty komposti niin ulkonäöltään ja todennäköisesti makumaailmaltaankin. Sitä riittää koko viikolle.

Tilasin netistä tehosekoittimen, jolla saa kivoja sosekeittoja ja smoothieita. Tänään ostin tulppaaneja, ne on ihania. Ostin silti, vaikka olen niin vähän kotona. Huomasin juuri, että ajatus siitä ei ole edes huono, kun olen kotona omassa mielessäni... Paikalla ei ole väliä.

Pieniä iloja

Tänä aamuna tein joogaharjoituksen ja keskityin paremmin hengittämiseen. Mieli tyyntyi ja tuli tosi hyvä olo. Aamu oli muutenkin ihana, kun ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen oli valoisaa työmatkalla. Puolikuu kurkisteli puiden ja talojen takana ja pakkasta oli noin 11 astetta.

Haluaisin elämääni jonkin projektin, jossa voisin olla luova ja josta syntyisi jokin konkreettinen tulos. Kirjoittaa kirjan, maalata taulun, jotain. Haaveilen jostain muusta hetken aikaa, kunnes hoksaan, että minulla onkin jo aivan kaikki, mitä koskaan voin toivoa!

Ystävänpäivä

Hyvää ystävänpäivää! Muistin tänään äitiä, iskää ja muutamaa ystävää sähköpostilla, mutta muuten otin aika laimeasti osaa rakkauden julistamiseen. Ystävänpäivä on vähän sellainen, että silloin muistetaan niitä, joita ei muuten ehdi.

Puolet helmikuusta sujahti niin äkkiä, etten ole jaksanut ja ehtinyt kirjoittaa. Töissä on ollut kiire, kun sain lisää vastuuta. Tavallaan olen iloinen, ettei tarvitse tylsistyä, mutta en kaipaa lainkaan stressiä. Olen viime aikoina myös reissannut. Olimme K:n kanssa työmatkalla Willingenissä katsomassa mäkihypyn MM-kilpailuja. Saksassa oli ihanan aurinkoista ja tunnelma kuin Alpeilla. "Reissasin" myös viikko sitten perjantaina Jyväskylään, kun minulla oli opinnäytteen seminaari ja kypsyysnäyte. Työ on ihan loppusuoralla ja palautuspäivään on viikko. Olen sopivan motivoitunut ja työstä tulee ihan hyvä. Kohta voi suunnitella valmistujaisia, jee!

Kohta tulee täyteen kuukausi siitä, kun aloitin astangajoogan. Tuntuu, että sillä on suurempi vaikutus elämääni kuin luulen. Vielä tosin ei voi tietää, mutta merkkejä on havaittavissa. Ei enää tee mieli viiniä eikä liihaa tai kanaa. Tänään olen syönyt pelkkää kasvisruokaa. Olo on rauhallinen ja rento.

Tein tänään "aarrekartan", johon leikkasin ja liimasin lehdistä kaikki haaveeni. Ne toteutuivat jo puoliksi!

Vikojen etsintää

Viime viikko oli olevinaan niin tavallinen, että nyt Tikkurilassa sohvalla istuessani jouduin ihan keskittymään ja miettimään, mitä olen tehnyt. Virkistävää tehdä tilinpäätös ja ottaa uusi suunta kompassista, niin kuin kuvainnollisesti.

Joogasin torstaina, sunnuntaina ja tänä aamuna, ja olen ollut hiukan apea harjoituksen jälkeen. En saa mielestäni omaa vajavaisuuttani ja sitä tosiasiaa, että astangan tie on loputon. Ajatus kuulostaa lohduttomalta. Voisin luovuttaa, mutta se ei ole oikea tie.

Katson ihmisiä nykyään eri vinkkelistä ja hämmästyn, jos joku menettää malttinsa. Välillä rauhallinen keskustelu veisi parempaan lopputulokseen kuin ivallinen lause ja äänen korottaminen. Mikä minä tosin olen muiden vikoja nokkimaan, kun itsekin olen ihan samanlainen... Jokaisessa on 51% hyvää ja 49% huonoa.

Kävin äidin kanssa viikonloppuna nukkekotinäyttelyssä Kansallismuseossa ja Stockmannilla katsomassa espressokeittimiä.

Astangajooga

Kirjoitin Facebookin statuspäivitykseen tänään "Elämän ensimmäinen astangaharjoitus ja mikään ei ole enää ennallaan". Kävin viikonloppuna siis joogan alkeiskurssin Lahdessa Kimmo Äyrin opissa. Muistan, kun kesällä K pyysi tekemään kanssaan aurinkotervehdyksiä. Nähtyäni A-sarjan kirkaisin ja kieltäydyin. Kuukausi sitten aloin kuitenkin seurata K:n esimerkkiä tekemällä välillä aurinkotervehdyksiä, ja viimein päädyin kolmepäiväiselle alkeiskurssille.

Astangajooga imaisi minut mukaansa. Lahden astangajoogasalilla on käsinkosketeltavan puhdas ja meditatiivinen ilmapiiri. Olin ihan hurmiossa, kun taivuttelin hengityksen tahdissa. Kohtasin kaikkia ennenkokemattomia tunnetiloja. Perjantai-iltana olin ihan levoton ja varpaat leijuivat ainakin neljä senttimetriä ilmassa. Olo oli kuin joskus keväisin, muutoksen aiheuttamaa kuplintaa, hiukan kolkkoa. Lauantaina minua nauratti! Sunnuntaina yritin käsitellä sitä tosi-asiaa, että aloitin juuri elämänmittaisen matkan. Tämä on loputonta kehittymistä, etsintää, voimistumista ja haparointia, itsensä löytämistä ja kadottamista... Joogin tiessä ei ole voittoa eikä maalia... Eikä nopeaa tietä onneen. Ja minä olen nyt niin onnellinen!

Tutustuin tänään Tapsaan, joka kiinnitti ulkomainoksia Tikkurilan kirjaston edessä. Näin hänet kaukaa ja tunsin tarvetta aloittaa keskustelun. Puhuimme ehkä vartin kaikista asioista; töistä, työn mielekkyydestä, lumisesta talvesta. Tunsin vahvan positiivisen aallon lyhyen kohtaamisen jälkeen

Siirtoja

Eilen K auttoi siirtelemään kalusteita täällä Vantaalla. Onpa viihtyisää, vaikka vanhat kalusteet ovat tallessa. Tein myös loppuun mosaiikkipöydän ja nyt saumattuna se on upea. Tein myös hyvää ruokaa: salaattia ja tomaattitäytteistä tuorejuustoa, ja pääruoaksi mantelijauholla leivitettyä ja voissa paistettua alaskanseitiä, halloumia ja paahdettua paprikaa. Jälkiruoaksi kuivattuja viikunoita. Ja ei viiniä!

Päiväys

Onpa erikoinen päivämäärä, 11.1.11.

Kiitos siitä, että olen tavannut uusia ihmisiä, joiden arvomaailma on erilainen kuin minun. Asenteeni on huomaamatta kyseenalaistettu, valintani asetettu vaakalaudalle. Sunnuntaina T:n luona eräs nainen puhui runsaudesta - siitä, että meillä on paljon rikkauksia ja pääomaa, kunhan ymmärrämme. Maanantaina menin vahingossa ahdistavaan tilaisuuteen, jossa lähes aivopestyt verkostomarkkinoijat yrittivät värvätä minut Amwayn leipiin. Jotta saisin rahaa, jotta tulisin onnelliseksi. Minähän olen jo! Olen onneni kukkuloilla tämän henkisen pääoman ansiosta!

Takana on myös oivalluksien viikonloppu. Pääsin lähemmäs sitä totuutta, että kenenkään onni ei ole riippuvainen toisesta ihmisestä. Törmäsin jälleen takertumisen turmioon. Päästin irti ja seisoin omilla jaloillani itsenäisenä, rohkeana. Rakkaus ei ole omistamista eikä vaatimista, vaan kannustamista ja kumppanuutta, itsenäistä kohti omaa ja yhteistä päämäärää.

Alkutalven pakkasista ei ole tietoakaan, vaan sataa vettä ja lämpötila on +3.

Arkipäivänä

Töissä on hiukan hiljaista ja ehdin käyttää aikaa hyödyksi kirjoittamalla opinnäytetyötä. Tekstiä on koossa noin 24 sivua, eli työ on hyvällä mallilla. Deadline on helmikuun puolivälissä, ja sitten minusta tulee lopulta logistiikkainsinööri.

Tapasin erään tytön ennen joulua, kun olin lenkillä tässä ihan lähellä. Yhteiskunnan tottumuksista ja käyttäytymismalleista huolimatta vaihdoimme puhelinnumeroita siltä seisomalta. Eilen tyttö laittoi tekstarin ja tänään kävimme lenkillä ja Prismassa. Olen sitä mieltä, että jokin toi meidät tarkoituksella yhteen. Tunnin yhdessäolon aikana paljastui monta salaisuutta ja sovimme tapaavamme taas. Hauskaa!

Kävelin työmatkat molempiin suuntiin, tein itsekseni aurinkotervehdykset aamulla ja olen ollut tyytyväinen. Henki on levännyt.

Uusi vuosi

Aloitan varovasti, etten säikäytä itseäni liian mahtipontisella tekstillä. Uusi vuosikin alkoi varovasti, juuri mikään ei muuttunut. Herkuton ja alkoholiton kaksiviikkoinen alkoi toissapäivänä. Sen kunniaksi K rikkoi yhden viinilasin tänä aamuna, vahingossa. Heitti joululahjasinapin Riedelin niskaan ja kuorrutti kellanruskealla keittiöni jo muutenkin rumat kaapinovet.

Ensimmäinen uuden vuosituhannen vuosikymmen on takana, kun päättyi 2010 ja vaihtui vuosi 2011. Tuo kymmenen vuotta toi elämääni paljon uutta ja teki minusta ihmisen, joka olen. Tuona aikana kävin yläasteen, lukion ja ammattikorkeakoulun, opiskelin, sain vakituisen työpaikan ja asuin useassa maassa ulkomailla ja Suomessakin seitsemässä eri osoitteessa. Tuon vuosikymmenen aikana kasvoin 13-vuotiaasta tytöstä 23-vuotiaaksi. Huikeita kokemuksia on takana ja niitä lähden metsästämään myös seuraavalle vuosikymmenelle.

Tein äsken punakaalikookoskeittoa oman reseptin mukaan. Siitä tuli niin hurjan väristä, etten kehtaa näyttää.