Hiljattain pelkän12-tuntisen aikana sain kunnian tutustua sattumalta jopa kolmeen uuteen tuttavuuteen!
Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!
Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...
Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti