Palataanpa blogin äärelle vuoden mittaisen hiljaisuuden jälkeen. Vaitiolon aikana sain lapsen, jonka kasvua olen seurannut nyt lähes yksivuotiaaksi, enkä ole ehtinyt kirjoittaa saati keksinyt muuta ajateltavaa kuin upea tyttäreni. Ja vauvablogihan tämä ei ole.
Ajatusmaailma heitti voltin jos toisenkin, kun lapsi tuli maailmaan. Joogaharjoitus taukosi useaan otteeseen. Muutamaan kertaan vannoin, että astangajooga ei ole minua varten. Alaselkää ja oikeaa lonkkaa vihloi. Muutama satunnainen harjoitus vain muistuttivat, että kipu on läsnä yhä. Sänkyäkin vaihdettiin, jos se auttaisi selkäkipuihin. Lapsen kantelu ja kumartelu kuitenkin tekivät selväksi, että jumissa olen, joten raahauduin puolen vuoden tauon jälkeen joogasalille heinäkuun alussa.
Tauon jälkeen tajusin, että asenteeni joogaa kohtaan oli muuttunut - ja tämän oivalluksen toivoisin jokaiselle, joka on satuttanut itsensä joogassa eikä ole halunnut sen koommin palata koko touhun pariin. Tajusin sen, että astangajoogalla ei valaistu tai tule joksikin superihmiseksi! Olen ihan jumissa enkä pysy enää pystyssä saati saa käsiä yhteen Marichyasana C:ssä. Tällä hetkellä toivon vain hartaasti, että selkä tulisi parempaan kuntoon. Että kipu vähän hellittäisi. Ja että yhtään ei taivuteta selästä vaan lonkista, etteivät yläliikkuvat alaselän nikamat kipuilisi.
Malttia harjoitukseen!
