Kohtasin fyysisten voimien rajat viime perjantaina, kun osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa Sulkavan Suursoutujen kilpasoutuun. Lainkaan valmistautumatta istuin kirkkoveneeseen 14 muun soutajan kanssa. 6 tuntia ja 30 sekuntia soudin yksin ja yhtenä muista, yhdessä kuitenkin. Jossain vaiheessa millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pääsemme joskus perille. Jokainen solu huusi vastaan, mutta takaisin ei voinut kääntyä. Kipuun tottui, huomasin. Kun maaliin oli viisi kilometriä, jokin ihmeellinen voima alkoi virrata ja jaksoimme soutaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Joukkue huusi, kiroili, kannusti... Ja pääsimme lopulta perille.
Fyysisyys ja henkisyys kulkevat käsi kädessä. Luin, että muun muassa buddhalaisuudessa korkeampaan henkisyyteen pyritään fyysisillä harjoituksilla kuten jousella ampumisella, teeseremonioilla, ikebanan eli kukkien asettelun avulla, taijilla tai jollain muulla keinolla. Kun osaa keskittää mielensä tekemiseen, onnistuu siinä paremmin myös meditaatiossa. Jatketaan siis fyysisiä harjoitteita ja tasoitetaan tietä meditaatiota varten...
Minulle tuo arkisempi fyysinen koetus, keino löytää rauhaa ja tasapainoa, on jooga. Astangajooga on kesän myötä tullut haastavaksi ja motivaatiota olen yrittänyt pitää yllä. Olen saanut paljon uusi asentoja, kuten kaikki Marichyasanat A-D ja ne loppuliikkeet, joita en vielä äskettäin tehnyt. Kiertoliike tuntuu ylitsepääsemättömältä viimeisissä asennoissa ja olen turhautunut, kun vasen lonkka ja vasen olkapää eivät ole yhtä notkeita oikean puolen kanssa. Asentojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä kuin hengitys, siis omassa mielessäni, enkä haluaisi oikeasti ajatella niin. Välillä menen harjoittelemaan, vaikka haluan vain päästä pian pois. Ja pohjimmiltaan en kuitenkaan halua lopettaa.
Olin viikko sitten käynyt Annankadulla viimeksi, ja tänään menin ensimmäistä kertaa soudun jälkeen. En ylttynyt edes lattiaan aluksi enkä kyennyt hyppäämään punnerrusasentoon. Soutamisesta tulleet rakot vaivasivat. Vilkuilin vieressä harjoittelevaa tyttöä, joka oli notkea kuin vieteri. Hän teki toista asentosarjaa, sujautti jalan niskan taakse ja hyppi punnerrusasennossa ilmaan ja teki muita jonglööritemppuja... En muistanut ollenkaan hengittää. Enkä muistanut, mitä kohtaa piti venyttää missäkin asennossa. Sain avustusta Utthita parshvakonasana B:ssä, eli siinä seisomasarjan asennossa, jossa polvi on suorassa kulmassa, käsivarsi kiertyy polven ulkosyrjälle, toinen jalka on suoraan takana ja toinen käsi osoittaa yläviistoon. Ei siitä tullut mitään, lantio oli mutkalla, käsi haparoi välillä maata ja toinen käsi luiskahteli polven yli väärälle puolelle. Jotain jäi kuitenkin mieleen ohjaajan sanoista: "Sä voit alkaa työstää tätä, sä voit luoda oman filosofian tän pohjalle..." Tosiaan, ei tarvitse tehdä sitä täydellisesti. Jokaisesta puutteesta voi löytää uutta opittavaa, jokaisesta harjoituksesta uusia ajatuksia. Jos olisi täydellinen, ei saisi kokea oppimisen iloa.
Tämän kirjoitin toisaalta muistutukseksi itselleni, että harjoittelu on tärkeämpää kuin päämäärä, ja myös toisaalta kaikille niille, jotka kamppailevat uskonsa ja kehonsa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti