Ajatuksia joogasta

Vietin viikonlopun Stefan Engströmin joogaretriitillä Hangon saaristossa. Sää oli ennustuksista huolimatta mitä hienoin - syksyä ilmassa, mutta aurinko sinnitteli pilviä vastaan. Metsässä törmäsi  muutamaan sieneen ja sellaisiin kukkiin, joita en muista Hämeessä nähneeni. Rantakallio oli kauniin raidallinen.

Asentojen harjoittelu ei suju kivuttomasti, vaan olen ilmeisesti jumpannut liian kovasti ja vääntänyt oikeaa polvea liikaa. Toisena päivänä harjoittelu jäi kesken enkä yrittänyt enää jalkoja lootusasentoon. Tavallaan olin pettynyt, mutta oikeastaan kiitollinen siitä oivalluksesta, että elämän ei tarvitse olla jatkuvaa pyrkimistä eteenpäin. Halusin uskoa, että ihminen kehittyy jatkuvasti, mutta välillä on oikeus levätä ja hellittää yrittämistä. Totesin myös sen, että mikäli kykenee elämään tässä hetkessä, joogaharjoittelu tehdään vain sitä hetkeä varten. En tee joogaa siksi, että taipuisin jonain tulevaisuuden hetkenä johonkin tiettyyn asentoon. Samoin en myöskään tee elämässäni joitain asioita vain tulevaisuuden menestyksen ja autuuden vuoksi. En tee hiki hatussa töitä, jotta joskus omistaisin kalliin talon kauniissa paikassa. Elän tässä hetkessä onnellisena siitä mitä on.

Motiivit ja velvollisuudet

Minulla on hyviä uutisia! Lahden kansanopiston kuvataidelinja kutsuu noin kahden viikon päästä ja saan tilaisuuden tutustua itseeni taiteen keinoin. Pidän yhdeksän kuukauden tauon päivätyöstä ja mietin elämäni suuntaa. Paluu opiskelijaksi näin pian uudestaan ei lannista vaan tuntuu siltä, että palaan minuuteeni. En aio pyrkiä nykyisellä uralla eteenpäin uran vuoksi, vaan aion etsiä todellisen mielenkiinnon kohteeni. Sitä paitsi päätös luopua vakituisesta työpaikasta ei ole enää nykyään uutinen, koska niin moni valitsee downshiftingin ja hyppää pois oravanpyörästä.

Aloin päätöksen myötä pohtia, mitä ovat todelliset velvollisuudet. Nimesin velvollisuudet kolmeen luokkaan: todelliset velvollisuudet, sisäistetyt velvollisuudet ja vapaaehtoiset velvollisuudet.

Todellisia velvollisuuksia on lopulta melko vähän. Niitä ovat vaikkapa lain noudattaminen, peruskoulun käyminen, verojen maksaminen, hädässä olevan auttaminen ja vaikka osoitteenmuutoksen tekeminen maistraattiin ja postiin. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan ja taata heille turvallinen elämä, koti ja ruoka, mutta katsoisin, että täysi-ikäisellä ja terveellä ihmisellä on velvollisuus elättää itsensä.

Vapaaehtoisia velvollisuuksia ovat ihmisen sitoomuksiin liittyviä velvollisuuksia. Jos esimerkiksi opiskelee, on velvollinen käymään oppitunneilla, tekemään läksyt ja osallistumaan kokeisiin. Tai jos on luvannut käydä ostamassa perheelle lauantai-illaksi ruokaa, on ilman muita perusteluita velvollinen menemään ostoksille. Nämä ovat vapaaehtoisesti valittuja ja sovittuja, mutta velvoittavia asioita.

Viimeiseksi pohdin sisäistettyjä velvollisuuksia, koska se on mielenkiintoinen ja mielipiteitä jakava ryhmä ihmisten päähänpinttymiä. Sisäisiä velvollisuuksia ei voi rajata selkeästi ja ne riippuvat ihmisten arvomaailmasta ja motiiveista. Minä päätin kyseenalaistaa kaikki sisäistetyt velvollisuudet juuri nyt... Ja mielestäni jokaisen muunkin ihmisen olisi syytä kysyä, minkälaisia velvollisuuksia on asettanut itselleen. Voi pohtia, missä vaiheessa elämäänsä on kyseisen velvollisuuden sisäistänyt ja mikä siihen motivoi edelleen. Tärkeä kysymys on se, kuka velvollisuuden on asettanut ja onko tämä taho - tai auktoriteetti tai mielipidevaikuttaja tai mikä tahansa - oikeutettu tai riittävä tai vain henkilökohtaiseen arvomaailmaan sopiva määräämään siitä, mikä on oikein ja välttämätöntä. Esimerkiksi näitä voi pohtia: Olenko velvollinen osoittamaan taitojani muille? Pitääkö minun edetä uralla, koska se on yleisesti kunnioitettua? Pitääkö minun aina mennä ylöspäin ja kohti haastavampaa? Olenko velvollinen seuraamaan mediaa ja lukemaan uutisia? Olenko velvollinen ylläpitämään joitain ihmissuhteita?

Sisäistetyt velvollisuudet eivät ole lainkaan vähempiarvoisia verrattuna muihin. Niiden olemassaoloa on kuitenkin pohdittava, koska jossain vaiheessa niistä tulee rutiineja, sitten välttämättömyyksiä ja kenties jopa ihmisen vapaata tahtoa rajoittavia sääntöjä. Oman tahdon ja intuition kuuntelu on vaikeaa, jos korvan juuressa istuu naistenlehtien, raamatun, peruskoulun opettajan, ravitsemusterapeuttien ja puolison sääntökokoelmat.

Kalassa

Olin eilen nauttimassa vapaasta kesäpäivästä vesillä. Suistoisessa järvessä näin kolme kalastajaa veneineen. Veneet muistuttivat pitkulaisia ponttoneja ilman reunoja, ja kussakin oli kolme erilaista pyyntivälinettä. Menin yhden miehen seuraksi veneeseen ja hän esitteli minulle kalastusvälineitä. Veneen perällä oli tavallinen virveli ja keskivaiheilla oli trooli, jonka pystyi käsivoimin nostamaan ylös. Keulassa oli suuri ennennäkemätön kalastusväline, joka koostui kolmesta takilasta, jotka painoivat siimat ja syötit lähemmäs pohjaa. Mies esitteli vuoronperään välineitään ja kertoili juttuja. Yhtäkkiä trooliin tarttui valtava, yli metrin mittainen hauki! Se oli paksuudeltaan aikuisen ihmisen reiden kokoinen. Kalastaja nosti hauen ylös ja se jäi makaamaan velttona pontonille. Samassa takilaan tarttui myös valtava kala, jota en tuntenut! Sekin nostettiin pontonin kannelle.

Tulimme lähelle rantakaislikkoa ja päätin mennä uimaan. Näin ruovikossa suuren kalan selkäevää ja otsaa. Laskeuduin pontonilta kalan luokse ja se tuli lähemmäs! Kala muistutti ahventa, mutta oli kooltaan varmaankin metrin mittainen ja 30 senttiä leveä. Se tuli ihan viereeni ja painoi limaisen poskensa minun poskeani vasten. Sitten se avasi nyrkin kokoisen suunsa niin ammolleen, että suupielien nahkat venyivät rustoisten huulten avautuessa. Se moiskautti suuren märän suukon suoraan minun poskelleni. Sitten uni päättyi :)

Täydellinen nainen

Minkälainen on täydellinen elämä? Siihen sisältyy muun muassa onnellinen lapsuus, turvallinen koti, älykkyys, kauneus, sosiaaliset lahjat, menestyminen työssä, ystäviä, puoliso, lapsia, hyvä toimeentulo, unelmat ja niiden toteutuminen, terveys, pitkä ikä ja kuolema ilman kärsimystä. Jokainen meistä tahtoo näitä asioita, jokainen meistä tavoittelee täydellistä elämää. Keinot ovat erilaisia, mutta yhteistä kaikille on pyrkimys ja ajatus elämästä, jollainen olisi täydellistä ja onnellista.

Kilpailu alkoi muutaman vuoden ikäisenä päiväkodissa, jolloin tahdoin hienoimman naamiaisasun ja pääosan joulunäytelmässä. Pyrkimykset jatkuivat koulussa, kun arvosanoja jaettiin. Tunsin olevani jonkin arvoinen, kun todistuksessa luki 10. Olin ahkera, koska se on sosiaalisesti hyväksytty tapa saada muilta ihailua. Täydelliseen elämään kuului ulkonäkö, joka nousi tärkeimmäksi panostuksen kohteeksi teini-iässä. Ulkonäköön panostin paitsi kampaajalla, meikeillä, vaatteilla, myös solvaamalla muiden ulkoista olemusta ja vertailemalla. Kehokeskeisyys kasvoi niin pitkälle, että pakotin itseni lenkille ja kuritin itseäni fyysisesti, jotta näyttäisin kelvolliselta. Rahaa ja aikaa valui hiekan lailla sormien välistä hukkaan. Hakeuduin kouluun, jonka uskoin olevan avain taloudelliseen toimeentuloon ja arvostettuun ammattiin. Uskoin, että onnellisuus on täydellisemmäksi tulemista.

Olen luonut ympärilleni mielikuvien verkoston, jossa olen toimeentuleva, ystävällinen, luotettava, merkittävä läheisille ja työkavereille... Korostan itseäni, tarpeellisuuttani, omia taitojani ja yleensä sitä, että olen muita parempi. Mutta tämän hyväntahtoisen kuoren alla on ylimielisyys ja pakko tavoitella täydellisyyttä. Olen tullut sokeaksi sille, mikä on täydellisyyttä!

Otsikon kanssa samannimistä Colette Dowlingin kirjaa luen parhaillaan. Ostin sen 10 sentillä kierrätyskeskuksesta, mikä todistaa jälleen kierrätyksen kannattavuuden... Kannattaa tutustua, jos tahtoo tietää menestymisen hinnan ja sen, mihin riittämättömyyden pelko voi ajaa.

Fyysiset rajat

Kohtasin fyysisten voimien rajat viime perjantaina, kun osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa Sulkavan Suursoutujen kilpasoutuun. Lainkaan valmistautumatta istuin kirkkoveneeseen 14 muun soutajan kanssa. 6 tuntia ja 30 sekuntia soudin yksin ja yhtenä muista, yhdessä kuitenkin. Jossain vaiheessa millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pääsemme joskus perille. Jokainen solu huusi vastaan, mutta takaisin ei voinut kääntyä. Kipuun tottui, huomasin. Kun maaliin oli viisi kilometriä, jokin ihmeellinen voima alkoi virrata ja jaksoimme soutaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Joukkue huusi, kiroili, kannusti... Ja pääsimme lopulta perille.

Fyysisyys ja henkisyys kulkevat käsi kädessä. Luin, että muun muassa buddhalaisuudessa korkeampaan henkisyyteen pyritään fyysisillä harjoituksilla kuten jousella ampumisella, teeseremonioilla, ikebanan eli kukkien asettelun avulla, taijilla tai jollain muulla keinolla. Kun osaa keskittää mielensä tekemiseen, onnistuu siinä paremmin myös meditaatiossa. Jatketaan siis fyysisiä harjoitteita ja tasoitetaan tietä meditaatiota varten...

Minulle tuo arkisempi fyysinen koetus, keino löytää rauhaa ja tasapainoa, on jooga. Astangajooga on kesän myötä tullut haastavaksi ja motivaatiota olen yrittänyt pitää yllä. Olen saanut paljon uusi asentoja, kuten kaikki Marichyasanat A-D ja ne loppuliikkeet, joita en vielä äskettäin tehnyt. Kiertoliike tuntuu ylitsepääsemättömältä viimeisissä asennoissa ja olen turhautunut, kun vasen lonkka ja vasen olkapää eivät ole yhtä notkeita oikean puolen kanssa. Asentojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä kuin hengitys, siis omassa mielessäni, enkä haluaisi oikeasti ajatella niin. Välillä menen harjoittelemaan, vaikka haluan vain päästä pian pois. Ja pohjimmiltaan en kuitenkaan halua lopettaa.

Olin viikko sitten käynyt Annankadulla viimeksi, ja tänään menin ensimmäistä kertaa soudun jälkeen. En ylttynyt edes lattiaan aluksi enkä kyennyt hyppäämään punnerrusasentoon. Soutamisesta tulleet rakot vaivasivat. Vilkuilin vieressä harjoittelevaa tyttöä, joka oli notkea kuin vieteri. Hän teki toista asentosarjaa, sujautti jalan niskan taakse ja hyppi punnerrusasennossa ilmaan ja teki muita jonglööritemppuja... En muistanut ollenkaan hengittää. Enkä muistanut, mitä kohtaa piti venyttää missäkin asennossa. Sain avustusta Utthita parshvakonasana B:ssä, eli siinä seisomasarjan asennossa, jossa polvi on suorassa kulmassa, käsivarsi kiertyy polven ulkosyrjälle, toinen jalka on suoraan takana ja toinen käsi osoittaa yläviistoon. Ei siitä tullut mitään, lantio oli mutkalla, käsi haparoi välillä maata ja toinen käsi luiskahteli polven yli väärälle puolelle. Jotain jäi kuitenkin mieleen ohjaajan sanoista: "Sä voit alkaa työstää tätä, sä voit luoda oman filosofian tän pohjalle..." Tosiaan, ei tarvitse tehdä sitä täydellisesti. Jokaisesta puutteesta voi löytää uutta opittavaa, jokaisesta harjoituksesta uusia ajatuksia. Jos olisi täydellinen, ei saisi kokea oppimisen iloa.

Tämän kirjoitin toisaalta muistutukseksi itselleni, että harjoittelu on tärkeämpää kuin päämäärä, ja myös toisaalta kaikille niille, jotka kamppailevat uskonsa ja kehonsa kanssa.

Ammatinvalinta

Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä (7/2011) on kaksi reportaasia kahdesta täysin erilaisesta ammatinharjoittajasta. Toinen on maahanmuuttajataustainen pääkaupunkiseudun linja-auton kuljettaja Ali ja toinen Helsingin yliopiston neurokirurgian professori ja ylilääkäri Juha Hernesniemi. Kummankaan ammatinvalintaa en kadehdi enkä toivoisi omalle kohdalle, mutta molempien työurat herättävät suurta kunnioitusta. Ali uhraa oman turvallisuutensa narkomaanien ja psykopaattien kuljettajana öisessä Vuosaaressa. Juha tekee satatuntista työviikkoa ja käyttää lähes kaiken aikansa henkien pelastamiseen, ja toisaalta myös ottaa vastuun ihmisten kuolemasta. Heitä yhdistää se, että työhön liittyy jonkinasteinen tahto tai intohimo. Kannustimena voi olla raha, taloudellinen pakko, kyky tehdä sellaista johon muut eivät pysty tai vain se, että työ antaa täyttymystä ja merkitystä elämään... Tällaista intohimoa soisi jokaisen kokevan.

Öljyvärit

Lähes koko kesäkuun lomailin. (Tai en halua muistaa niitä kahta rasittavaa työviikkoa loman seassa, joten leikitään, että vain lomailin...) Sattuman kautta ostin öljyvärit ja kaksi taulua maalasin. Ensimmäinen esittää koiraani Ossia ja toinen lintua. Meditaation muotoja on monia ja keskittynyt maalaaminen toimii ainakin minulla... Tässä lintutaulu ja mallina ollut kortti, joka on muuten luontokuvaaja Markus Varesvuon yksi myydyimmistä otoksista. Kiitos siis hänelle!