Kalkkiruukin luontopolulla

Kävin maanantaina Ossin kanssa Kalkkiruukin luontopolulla. Löysin tänään paikalle jopa nimen ja lisätietoa hiukan googlattuani. Kalkkiruukin luontopolku sijaitsee Vantaan Sotungin kylässä ja sinne pääsee suuntaamalla Itä-Hakkilaan. Ensimmäisellä kerralla löysin perille laittamalla navigaattoriin osoitteeksi Kalkkiuunintie. Lisätietoja ja kartta löytyy osoitteesta http://www.hel.fi/hki/HKR/fi/viheralueet/mets_t+ja+muut+viheralueet/luontopolut/kalkkiruukki

Maanantai oli aurinkoinen ja Etelä-Suomessa monin paikoin helteinen päivä - siis ihanteellinen luontoretkelle! Lähdin reitille puolivälistä kohtaamispaikan kohdalta, vaikka reitti alkaa virallisesti tien päässä olevalta puomilta. Minun mielestäni tuo puoliväli on vain parempi kohta aloittaa, koska silloin alussa on heti kauniit kalliomaisemat ja loppua kohden on pelkkää metsää. Puolivälissä matkaa on reitin korkein ja kaunein kohta, laajat aukeat kalliot, joilta näkee pitkälle yli Vantaan. Kallion korkeimmalla kohdalla on yli metrin korkuinen kivikasa. Jäin istumaan sen viereen. Hiljennyin ja tunsin paikan valtavat energiat ja luonnon läsnäolon.

Suomalaisia miehiä

Hiljattain pelkän12-tuntisen aikana sain kunnian tutustua sattumalta jopa kolmeen uuteen tuttavuuteen!

Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!

Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...

Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.

Pääsiäisen ihmeet

Aurinkoinen ja epätavallisen lämmin pääsiäisloma kului astangajoogan merkeissä. Menin nelipäiväiselle intensiivikurssille Annankadulle Petrin ja Juhan ohjaukseen. Sain harjoitukseen tosi paljon uutta virtaa ja intoa! Kaksi ensimmäistä päivää menivät hikeä pyyhkiessä, kun joogasalissa oli tavattoman kuumaa ja kosteaa. Lämpötila kyllä auttoi pääsemään asentoihin ja taivuin paremmin kuin koskaan. Harjoittelin muutamaa uutta asentoa - päälläseisontaa, siltaa ja janu shirshasana B:tä ja C:tä. Sain kiinni varpaista, kun istuin puolilootuksessa. Punnerrusasentoon hyppääminen helpottui, kun opin miten se tehdään oikein.

Jouduin myöntämään, että keskittyminen hetkeen ja asentoon on todella vaikeaa. Tuijotin säärtä pitkin valuvaa hikeä ja vilkuilin, kuka seuraavaksi uhkaa motata minua jalalla. Mietin jopa, onko tukka hyvin... Tunsin itseni hölmöksi, joka vain tekee asentoja ja yrittää näyttää hyvältä. Harjoituksen paras anti oli kenties se, että olin koko viikonlopun tyytyväinen ja tietoinen itsestäni. Keho tuntui puhtaalta ja kotoisalta. Mieli oli kevyempi kuin yleensä.

Joihinkin kysymyksiin etsin silti vastauksia... Yritän ymmärtää, mihin joogan avulla voi päästä. En koe olevani yhtään henkinen tai valaistunut harjoituksen jälkeen. Mikä tässä taivuttelussa oikein on päämääränä? Jumppaan ja jumppaan, vaikken oikein tiedä miksi. Etsin jonkinlaista avautumista ja herkistymistä... koin valtavan hyvän olon tunteen ja energian virtauksen, kun taivutin toissapäivänä ensimmäisen kerran selän kaarelle urdhva dhanurasanaan. Ihan kuin jokin lukko olisi avautunut. Siitäkö on kyse?

Pääsiäislomassa olivat parhaita ne hetket, kun seurailin ohi kulkevia ihmisiä Helsingissä ja pysähdyin katselemaan ympäristöä. Kun nostaa pään ylös ja katsoo ylemmäs kuin yleensä, näkee ihmeitä. Kuulin viikonloppuna monia tervetulleita ääniä: västäräkin, kuovin ja kiurun. Ja näin kukkivan lepän ja lokkeja ja vanhoja puita.

Läsnäoloa ja pysähtymistä opettelin... Sunnuntaina kävin äidin luona maalla ja ajaessa takaisin Lahteen liikenne ei sujunut. Pysähdyin kaikkiin mahdollisiin punaisiin valoihin, joita matkalla on. Pari vuotta sitten olisin kihissyt kiukkua, mutta nyt vältyin kaikista negatiivisimmilta tunteilta. Silti ärsytti, kun pysähdyin joka välissä. Juuri kun sain auton jarrutettua pysähdyksiin, valo vaihtui vihreäksi. Jarrutus, kaasutus, jarrutus, kaasutus... Ja sitten tajusin, mistä oli kysymys. Liikennevalot muistuttivat siitä, miten tärkeää elämässä on pysähtyä hetkeksi. Olin heti iloinen.

Kevät alkoi!

Luontoäiti laittoi vihdoin villasukat piiloon! Vielä viikko sitten rämmin Ossin kanssa Mustankallion hautausmaalla ja upposin niin syvälle, että kenkä haukkasi annoksen lunta suuhunsa... Ja Ossi käveli varpaat levällään, mutta upposi silti. Tänään tarkeni kevättakissa ja aurinkolasit löysivät nenälle. Tässä listattuna viimeisimmät kevään merkit:

Räkättirastas, sitruunaperhonen ja kimalainen (näin nämä kaikki kolme tänä viikonloppuna)
Lahden sataman laivaterassit avasivat ovensa
Parsaa ja hollandaisekastiketta iltapalaksi
Pajunkissojen metsästys
Silmut lehtipuussa
Krookukset pilkistävät mustasta maasta
Häikäisy
Tivoli ja maailmanpyörässä paistattelu

Laiha lohtu

Itsen etsintä osa 8495.

Hämmästelen, miten energia kulkee varpaista polviin ja vatsan kautta keuhkoihin ja päähän välillä niin kevyesti. Se leijailee kuin höyhen. Hengitän rauhassa, askel on kevyt. Kaikki ympärillä oleva hehkuu kauniisti, aivan kuin kaikkien esineiden ympärillä kulkisi kultainen kehys. Puhe soljuu ja nauru hersyy.

Sitten on päiviä, jolloin portaita ylöspäin kavutessa tuntuu, että päinvastoin laskeudun niitä. Juodessa jano lisääntyy. Unohdan, että keuhkoilla hengitetään eikä nenällä.

Kaikki ihmiselämän hetket ovat oikeastaan samanlaisia, mutta suhtautuminen asioihin vääristää suhdettamme elämään ja eteen tuleviin tilanteisiin jatkuvasti. Alamme ottaa asioita henkilökohtaisesti ja kulkea itsekkäiden tarpeiden johdattelemana. Niin monet ihmiset, vaikkapa Eckhart Tolle kirjassaan Stillness Speaks: Whispers of Now, suomeksi muistaakseni Tyyneys puhuu, kirjoittavat egosta ja siitä irti päästämisestä. Tällä hetkellä suurin mysteeri, johon vielä en ole saanut vastausta mistään kirjasta, on se, voiko egon hallintaa lieventää nykyisessä länsimaisessa elämässä. Onko mahdollista käydä töissä, tavata ihmisiä, harrastaa ja elää elämää, jota eivät kuitenkaan hallitse itsekkäät halut vaan kaikkien yhteinen hyvä? Vai onko rauhan löytämiseen vain yksi keino, eli lähteä pakoon yksinäisyyteen?

Pohdinnasta tosielämään: valmistun virallisesti logistiikkainsinööriksi, kunhan saan todistuksen postissa ensi viikolla! Yksi elämänvaihe on päätöksessä. Ja yllätyksenä kaikille... alan toukokuussa opiskella uskontotieteitä Helsingin avoimessa yliopistossa. Onkohan kyse protestista vai siitä, että vihdoin uskallan tehdä sitä mitä haluan ja toteuttaa omia unelmiani...

Ei niin montaa oivallusta

Sain viime viikolla luettua James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tien, jota kirjoitin lukeneeni. Kirja oli kovin antoisa ja vastasi moniin kysymyksiin, joita en osannut edes kysyä.

Yksi parhaista oivalluksista on se, että ihmiset kilpailevat keskenään energiasta ja turvautuvat erilaisiin rooleihin saadakseen toisiltaan energiaa. Esimerkiksi käy vaikka jokin erimielisyys, jossa ihminen yrittää joko pelotella tai vaatia tai vähätellä toista, jotta oma olo olisi parempi. Jos ihmiset käyttävät toista välineenä voidakseen itse paremmin, syntyy energian epätasapainoa ja huonoa oloa. Sen sijaan pitäisi keskittyä saamaan energiaa ylhäältä, korkeammalta minältä. Tällaista epätasapainoa esiintyy niin kauan, kunnes ihmiset ymmärtävät energian merkityksen. Sitä on saatava maailmankaikkeudelta.

Toinen oivallus, joka on jatkoa edelliseen, liittyy parisuhteeseen. Se koskee riippuvuutta. Kun ihmiset rakastuvat, he antavat toisilleen energiaa alitajuisesti. Kumpikin tuntee olonsa keveäksi ja hyväksi. Mutta valitettavasti osapuolet alkavat odottaa, että tämä tunne tulee toiselta osapuolelta, jolloin irrottaudutaan maailmankaikkeuden energiasta ja alkavat elää toistensa energian varassa. Aletaan odottaa, että energia virtaisi toisesta itsellemme, ja aletaan hallita ja pakottaa toista, ja syntyy valtataisteluita. Pitäisi kyetä tuntemaan itsensä kokonaiseksi ilman toista, kyetä tuntemaan rakkautta maailmaa kohtaan ja tuntea itsensä kokonaiseksi ilman toistakin. Ja jos omistushalua esiintyy, on repäistävä itsensä irti ja keskitettävä energiavirta ylöspäin…

Kirja herätti myös pohtimaan intuitiota ja sen löytämistä. Jos mielii elää intuition johdattamana, on pysähdyttävä. On keskityttävä energiaan, joka virtaa maailmankaikkeudessa ja otettava siitä kiinni. On mietittävä, mikä on OMA tehtävä tässä elämässä. Ei sitä, mikä olisi jonkun muun tehtävä tai mikä hyödyttäisi jotakuta toista. Ja sitten on esitettävä kysymykset, jotka ovat tällä hetkellä mielessä. Kun tietää kysymyksensä, on alettava etsiä merkkejä. Ne eivät ole välttämättä selkeitä, mutta jo pelkästään toistuva tahaton ajatus jostain ihmisestä, paikasta tai esineestä on merkki. Ajatukset eivät tule aina mieleen vain sattumalta, vaan niillä on usein tarkoitus. Miksi ajattelen esimerkiksi taulun maalausta vähän väliä, mutta en ole maalannut kuitenkaan? Tai miksi mieleeni tulee joku henkilö, josta en ole kuullut aikoihin. Ehkä olisi syytä soittaa ja kysyä? Ehkä tällä henkilöllä on jokin neuvo, joka vie eteenpäin kohti OMAA elämäntehtävää. Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos antaa energian virrata vapaasti ja vilpittömästi, toinenkin hyötyy kohtaamisesta omassa tehtävässään. Ja taas uudestaan on keskityttävä ja pysähdyttävä ja tarkkailtava, minkälaisia asioita päivittäin tulee vastaan ja kysyttävä itseltä, onko niistä jotain hyötyä omien kysymysten selvittämiseen…

Etsintää

Äsken pyöräyttämäni kikhernepihvit ja intialaismaustetut porkkanat ovat uunissa, joten kirjoitan odotellessa. Erilainen viikonloppu on takana, kun kaksi lähintä ihmistä on reissussa. Toinen on lapissa hiihtämässä, toinen Italiassa golffaamassa.

Olin yksin, tapasin ystäviä, kävin Jumbossa, luin Hesaria, rauhoituin ja istuin, hoidin Ossia, kävin joogassa ja meditoin... Mutta silti olo on ollut vaisu ja vähän levoton. En ole nauttinut yksinolosta niin paljon kuin voisi. Astangaharjoitus on tukkoista. Jännitän milloin palleaa, milloin pakaraa, ja keskityn turhaan asanan ulkoiseen habitukseen.

Tänään on satanut vettä koko päivän ja kävin lounastauolla ulkoiluttamssa Ossin, joka ei aamulla suostunut pissalle. Onneksi sain äidin auton lainaan, se on nyt tarpeen! Kevät tulee ja sen tietää vihreästä kaitaliinasta keittiön pöydällä, kiinanruusun leikkaamisesta ja äidin yrttitaimista, jotka sain hoitaakseni.