Kohtasin fyysisten voimien rajat viime perjantaina, kun osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa Sulkavan Suursoutujen kilpasoutuun. Lainkaan valmistautumatta istuin kirkkoveneeseen 14 muun soutajan kanssa. 6 tuntia ja 30 sekuntia soudin yksin ja yhtenä muista, yhdessä kuitenkin. Jossain vaiheessa millään muulla ei ollut enää merkitystä kuin sillä, että pääsemme joskus perille. Jokainen solu huusi vastaan, mutta takaisin ei voinut kääntyä. Kipuun tottui, huomasin. Kun maaliin oli viisi kilometriä, jokin ihmeellinen voima alkoi virrata ja jaksoimme soutaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Joukkue huusi, kiroili, kannusti... Ja pääsimme lopulta perille.
Fyysisyys ja henkisyys kulkevat käsi kädessä. Luin, että muun muassa buddhalaisuudessa korkeampaan henkisyyteen pyritään fyysisillä harjoituksilla kuten jousella ampumisella, teeseremonioilla, ikebanan eli kukkien asettelun avulla, taijilla tai jollain muulla keinolla. Kun osaa keskittää mielensä tekemiseen, onnistuu siinä paremmin myös meditaatiossa. Jatketaan siis fyysisiä harjoitteita ja tasoitetaan tietä meditaatiota varten...
Minulle tuo arkisempi fyysinen koetus, keino löytää rauhaa ja tasapainoa, on jooga. Astangajooga on kesän myötä tullut haastavaksi ja motivaatiota olen yrittänyt pitää yllä. Olen saanut paljon uusi asentoja, kuten kaikki Marichyasanat A-D ja ne loppuliikkeet, joita en vielä äskettäin tehnyt. Kiertoliike tuntuu ylitsepääsemättömältä viimeisissä asennoissa ja olen turhautunut, kun vasen lonkka ja vasen olkapää eivät ole yhtä notkeita oikean puolen kanssa. Asentojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä kuin hengitys, siis omassa mielessäni, enkä haluaisi oikeasti ajatella niin. Välillä menen harjoittelemaan, vaikka haluan vain päästä pian pois. Ja pohjimmiltaan en kuitenkaan halua lopettaa.
Olin viikko sitten käynyt Annankadulla viimeksi, ja tänään menin ensimmäistä kertaa soudun jälkeen. En ylttynyt edes lattiaan aluksi enkä kyennyt hyppäämään punnerrusasentoon. Soutamisesta tulleet rakot vaivasivat. Vilkuilin vieressä harjoittelevaa tyttöä, joka oli notkea kuin vieteri. Hän teki toista asentosarjaa, sujautti jalan niskan taakse ja hyppi punnerrusasennossa ilmaan ja teki muita jonglööritemppuja... En muistanut ollenkaan hengittää. Enkä muistanut, mitä kohtaa piti venyttää missäkin asennossa. Sain avustusta Utthita parshvakonasana B:ssä, eli siinä seisomasarjan asennossa, jossa polvi on suorassa kulmassa, käsivarsi kiertyy polven ulkosyrjälle, toinen jalka on suoraan takana ja toinen käsi osoittaa yläviistoon. Ei siitä tullut mitään, lantio oli mutkalla, käsi haparoi välillä maata ja toinen käsi luiskahteli polven yli väärälle puolelle. Jotain jäi kuitenkin mieleen ohjaajan sanoista: "Sä voit alkaa työstää tätä, sä voit luoda oman filosofian tän pohjalle..." Tosiaan, ei tarvitse tehdä sitä täydellisesti. Jokaisesta puutteesta voi löytää uutta opittavaa, jokaisesta harjoituksesta uusia ajatuksia. Jos olisi täydellinen, ei saisi kokea oppimisen iloa.
Tämän kirjoitin toisaalta muistutukseksi itselleni, että harjoittelu on tärkeämpää kuin päämäärä, ja myös toisaalta kaikille niille, jotka kamppailevat uskonsa ja kehonsa kanssa.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Ammatinvalinta
Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä (7/2011) on kaksi reportaasia kahdesta täysin erilaisesta ammatinharjoittajasta. Toinen on maahanmuuttajataustainen pääkaupunkiseudun linja-auton kuljettaja Ali ja toinen Helsingin yliopiston neurokirurgian professori ja ylilääkäri Juha Hernesniemi. Kummankaan ammatinvalintaa en kadehdi enkä toivoisi omalle kohdalle, mutta molempien työurat herättävät suurta kunnioitusta. Ali uhraa oman turvallisuutensa narkomaanien ja psykopaattien kuljettajana öisessä Vuosaaressa. Juha tekee satatuntista työviikkoa ja käyttää lähes kaiken aikansa henkien pelastamiseen, ja toisaalta myös ottaa vastuun ihmisten kuolemasta. Heitä yhdistää se, että työhön liittyy jonkinasteinen tahto tai intohimo. Kannustimena voi olla raha, taloudellinen pakko, kyky tehdä sellaista johon muut eivät pysty tai vain se, että työ antaa täyttymystä ja merkitystä elämään... Tällaista intohimoa soisi jokaisen kokevan.
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Öljyvärit
Lähes koko kesäkuun lomailin. (Tai en halua muistaa niitä kahta rasittavaa työviikkoa loman seassa, joten leikitään, että vain lomailin...) Sattuman kautta ostin öljyvärit ja kaksi taulua maalasin. Ensimmäinen esittää koiraani Ossia ja toinen lintua. Meditaation muotoja on monia ja keskittynyt maalaaminen toimii ainakin minulla... Tässä lintutaulu ja mallina ollut kortti, joka on muuten luontokuvaaja Markus Varesvuon yksi myydyimmistä otoksista. Kiitos siis hänelle!
tiistai 31. toukokuuta 2011
Terveisiä Espanjasta
Kolme edellistä yötä olen viettänyt Espanjan kaakkoisrannikolla Orihuela Costalla. Tulin ystäväni kanssa lomailemaan viikoksi ja asumme isäni omistamassa talossa. Rantaan on kivenheitto ja lähimpään kaupunkiin, Torreviejaan, viisi kilometriä. Tänään paistoi aurinko täydeltä terältä ja makasin koko päivän rannalla. Luin melkein yhtä päätä Paulo Coelhon Alkemistin, jonka luin ensimmäisen kerran monta vuotta sitten. Kirja aukesi toisella lukemalla uudella tavalla. O Alquimista on niin täynnä elämänviisauksia, että yksi lukeminen ihmiselämän aikana ei riitä. Kuka tahansa voi lukea kirjan kerran, mutta ymmärtää totuuksista vain murto-osan. Se kai johtuu siitä, että asioita on helpompi oivaltaa vasta sitten, kun opit on itse kokenut. Englantilainen, alkemiaa opiskeleva matkakumppani, joka taivaltaa Santiagon kanssa autiomaan halki, on hyvä esimerkki siitä, ettei kirjoista opi elämää vaan tarkkailemalla ympäristöään.
Alkemistin yksi opetuksista on seurata ennusmerkkejä. Samasta aiheesta olen lukenut muitakin kirjoja, kuten vaikkapa aiemmin mainitun Yhdeksän oivalluksen tien. En muista, missä vaiheessa elämääni hoksasin ennusmerkkien olemassaolon, mutta niiden näkeminen palauttaa elämään nykyhetkessä. Jos ymmärtää, että kohtaa tietyt ihmiset tarkoituksella ja löytää itsensä tietyistä paikoista jostain tietystä syystä, myös epäonnea ja vastoinkäymisiä on helpompi sietää. Merkkien huomaaminen palauttaa tähän hetkeen, auttaa seuraamaan omaa tehtäväänsä ja muistuttaa siitä, että kaiken tarkoitus on opettaa ja kasvattaa. Viisaus vie lähemmäs ihmisen alkuperää, Maailman Sielua, kuten Alkemistissa tuota nimitettiin. Maailman Sielu voi olla nimeltään maailmankaikkeus, ylempi minä, korkea voima tai mikä tahansa. Kyse on kuitenkin samasta voimasta, joka ylläpitää elämää ja antaa kaikelle tarkoituksen.
Tällä hetkellä olen hiukan pökerryksissäni auringossa loikoilusta ja liian vähästä juomisesta. Kylmä suihku hiukan auttoi, mutta auringonpistos tekee tuloaan. Makaan sohvalla ja voin pahoin...
Alkemistin yksi opetuksista on seurata ennusmerkkejä. Samasta aiheesta olen lukenut muitakin kirjoja, kuten vaikkapa aiemmin mainitun Yhdeksän oivalluksen tien. En muista, missä vaiheessa elämääni hoksasin ennusmerkkien olemassaolon, mutta niiden näkeminen palauttaa elämään nykyhetkessä. Jos ymmärtää, että kohtaa tietyt ihmiset tarkoituksella ja löytää itsensä tietyistä paikoista jostain tietystä syystä, myös epäonnea ja vastoinkäymisiä on helpompi sietää. Merkkien huomaaminen palauttaa tähän hetkeen, auttaa seuraamaan omaa tehtäväänsä ja muistuttaa siitä, että kaiken tarkoitus on opettaa ja kasvattaa. Viisaus vie lähemmäs ihmisen alkuperää, Maailman Sielua, kuten Alkemistissa tuota nimitettiin. Maailman Sielu voi olla nimeltään maailmankaikkeus, ylempi minä, korkea voima tai mikä tahansa. Kyse on kuitenkin samasta voimasta, joka ylläpitää elämää ja antaa kaikelle tarkoituksen.
Tällä hetkellä olen hiukan pökerryksissäni auringossa loikoilusta ja liian vähästä juomisesta. Kylmä suihku hiukan auttoi, mutta auringonpistos tekee tuloaan. Makaan sohvalla ja voin pahoin...
torstai 19. toukokuuta 2011
Uskoisinko uskontoon
Kysymys 1. Mitä uskonnosta tulee mieleen?
Kysymys 2. Minkälaisessa valossa uskonnot esitetään mediassa?
Kysymys 3. Mihin sinä uskot?
Jokainen aloittaa oman filosofiansa rakentamisen heti ensimmäisenä elinvuotenaan. Elinympäristö, ihmissuhteet ja sosiaalinen status muokkaavat ihmisen käsitystä itsestään. Katsomme ympärillemme ja peilaamme näkemäämme. Vertaamme itseämme muihin ihmisiin ja sen perusteella päätämme, olemmeko kristittyjä, ateisteja, hinduja tai jotain siltä väliltä. Pohdimme, mitä seuraamuksia synneistä lankeaa, vai lankeaako mitään. Haihtuuko sielu ruumiin mukana, kun kuolemme, vai olemmeko osa pidempää matkaa, joka koostuu useista ihmiselämistä?
Uskonto nähdään usein negatiivisena asiana, koska se erottaa ihmiskuntia toisistaan ja aiheuttaa ristiriitoja. Ei tarvitse edes antaa esimerkkejä siitä, mitä uskomuksien nimeen on tehty viime vuosina... Jokainen lehtiä lukenut tietää, että uskonto on syypää siihen, että ihmisiä tapetaan, kaupunkeja tuhotaan, varastetaan, syrjitään, aiheutetaan muille pahaa oloa ja ahdistusta ja pelkoa.
Jokaisen uskonnon tarkoituksena on selittää elämän mysteerejä ja tuoda turvaa. Uskonnoilla selitetään, että teoista seuraa joko palkkio tai tuomio. Kristinuskossa palkkio on ylösnousemus ja useissa idän uskonnoissa hyvää karmaa seuraa parempi elämä kuoleman jälkeen. Nämä tai muut pienemmät tavoitteet pyritään saavuttamaan tekemällä hyviä asioita. Ja niin kauan kuin ihminen on käyttänyt kieltä, siitä alkaen on persoona vaikuttanut siihen, mikä kunkin ihmisen mielestä on hyvää tai huonoa. Jokainen ihminen mielessään tai puheissaan personoi esineitä ja asioita. Tästä syntyy ongelma, että kyseenalaistetaan vieraita näkemyksiä ja tuomitaan oman näkemyksen vastaiset asiat, kuten vaikkapa koirankakka, muslimit, tummaihoiset, alkoholi tai liikenneruuhkat.
Mutta jos onnistuisimme vertailemaan kaikkia arkipäivän asioita ja ilmiöitä niin, ettemme kyseenalaista niitä... Jos voisimme käsitellä asioita antamatta oman persoonamme vaikuttaa niihin... Jos voisimme mennä myyttien taakse ja pohtia ainutlaatuista, alkuperäistä asiaa ilman ennakkoluuloja, pääsisimme liberaaliin ajatteluun. Silloin pääsisimme kaiken olemassaolon ytimeen ja tietäisimme, miten intuitiivisesti eletään. Silloin löytyy todellinen tietoisuus.
Kysymys 2. Minkälaisessa valossa uskonnot esitetään mediassa?
Kysymys 3. Mihin sinä uskot?
Jokainen aloittaa oman filosofiansa rakentamisen heti ensimmäisenä elinvuotenaan. Elinympäristö, ihmissuhteet ja sosiaalinen status muokkaavat ihmisen käsitystä itsestään. Katsomme ympärillemme ja peilaamme näkemäämme. Vertaamme itseämme muihin ihmisiin ja sen perusteella päätämme, olemmeko kristittyjä, ateisteja, hinduja tai jotain siltä väliltä. Pohdimme, mitä seuraamuksia synneistä lankeaa, vai lankeaako mitään. Haihtuuko sielu ruumiin mukana, kun kuolemme, vai olemmeko osa pidempää matkaa, joka koostuu useista ihmiselämistä?
Uskonto nähdään usein negatiivisena asiana, koska se erottaa ihmiskuntia toisistaan ja aiheuttaa ristiriitoja. Ei tarvitse edes antaa esimerkkejä siitä, mitä uskomuksien nimeen on tehty viime vuosina... Jokainen lehtiä lukenut tietää, että uskonto on syypää siihen, että ihmisiä tapetaan, kaupunkeja tuhotaan, varastetaan, syrjitään, aiheutetaan muille pahaa oloa ja ahdistusta ja pelkoa.
Jokaisen uskonnon tarkoituksena on selittää elämän mysteerejä ja tuoda turvaa. Uskonnoilla selitetään, että teoista seuraa joko palkkio tai tuomio. Kristinuskossa palkkio on ylösnousemus ja useissa idän uskonnoissa hyvää karmaa seuraa parempi elämä kuoleman jälkeen. Nämä tai muut pienemmät tavoitteet pyritään saavuttamaan tekemällä hyviä asioita. Ja niin kauan kuin ihminen on käyttänyt kieltä, siitä alkaen on persoona vaikuttanut siihen, mikä kunkin ihmisen mielestä on hyvää tai huonoa. Jokainen ihminen mielessään tai puheissaan personoi esineitä ja asioita. Tästä syntyy ongelma, että kyseenalaistetaan vieraita näkemyksiä ja tuomitaan oman näkemyksen vastaiset asiat, kuten vaikkapa koirankakka, muslimit, tummaihoiset, alkoholi tai liikenneruuhkat.
Mutta jos onnistuisimme vertailemaan kaikkia arkipäivän asioita ja ilmiöitä niin, ettemme kyseenalaista niitä... Jos voisimme käsitellä asioita antamatta oman persoonamme vaikuttaa niihin... Jos voisimme mennä myyttien taakse ja pohtia ainutlaatuista, alkuperäistä asiaa ilman ennakkoluuloja, pääsisimme liberaaliin ajatteluun. Silloin pääsisimme kaiken olemassaolon ytimeen ja tietäisimme, miten intuitiivisesti eletään. Silloin löytyy todellinen tietoisuus.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Kalkkiruukin luontopolulla
Kävin maanantaina Ossin kanssa Kalkkiruukin luontopolulla. Löysin tänään paikalle jopa nimen ja lisätietoa hiukan googlattuani. Kalkkiruukin luontopolku sijaitsee Vantaan Sotungin kylässä ja sinne pääsee suuntaamalla Itä-Hakkilaan. Ensimmäisellä kerralla löysin perille laittamalla navigaattoriin osoitteeksi Kalkkiuunintie. Lisätietoja ja kartta löytyy osoitteesta http://www.hel.fi/hki/HKR/fi/viheralueet/mets_t+ja+muut+viheralueet/luontopolut/kalkkiruukki
Maanantai oli aurinkoinen ja Etelä-Suomessa monin paikoin helteinen päivä - siis ihanteellinen luontoretkelle! Lähdin reitille puolivälistä kohtaamispaikan kohdalta, vaikka reitti alkaa virallisesti tien päässä olevalta puomilta. Minun mielestäni tuo puoliväli on vain parempi kohta aloittaa, koska silloin alussa on heti kauniit kalliomaisemat ja loppua kohden on pelkkää metsää. Puolivälissä matkaa on reitin korkein ja kaunein kohta, laajat aukeat kalliot, joilta näkee pitkälle yli Vantaan. Kallion korkeimmalla kohdalla on yli metrin korkuinen kivikasa. Jäin istumaan sen viereen. Hiljennyin ja tunsin paikan valtavat energiat ja luonnon läsnäolon.
Maanantai oli aurinkoinen ja Etelä-Suomessa monin paikoin helteinen päivä - siis ihanteellinen luontoretkelle! Lähdin reitille puolivälistä kohtaamispaikan kohdalta, vaikka reitti alkaa virallisesti tien päässä olevalta puomilta. Minun mielestäni tuo puoliväli on vain parempi kohta aloittaa, koska silloin alussa on heti kauniit kalliomaisemat ja loppua kohden on pelkkää metsää. Puolivälissä matkaa on reitin korkein ja kaunein kohta, laajat aukeat kalliot, joilta näkee pitkälle yli Vantaan. Kallion korkeimmalla kohdalla on yli metrin korkuinen kivikasa. Jäin istumaan sen viereen. Hiljennyin ja tunsin paikan valtavat energiat ja luonnon läsnäolon.
lauantai 7. toukokuuta 2011
Suomalaisia miehiä
Hiljattain pelkän12-tuntisen aikana sain kunnian tutustua sattumalta jopa kolmeen uuteen tuttavuuteen!
Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!
Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...
Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.
Seisoin Helsingin rautatieasemalla suurten aikataulujen alla ja odotin. Se jos mikä on paikka, joka ei koskaan pysähdy. Ihmisiä vilistää niin tiuhaan, ettei kaikkia ehdi millään nähdä. Yritin katsoa jokaista kiirehtijää ja päättää, kuka olisi sellainen, johon haluaisin tutustua. Ehdin pohtia valintaani viitisen minuuttia, kun toinen odottelija tuli luokseni ja kysyi, olenko menossa kauas. Kysyjä oli viisikymppinen mies, joka näytti hiukan siivottomalta metsässä vaeltelijalta tai joltain, joka ei ole viikkoon löytänyt partakonetta. Sanoin, että en kauemmas kuin Albertinkadulle. Mies suositteli matkustamaan Pietariin. Hän ylisti nopeaa junayhteyttä ja halpoja hintoja ja mainitsi lukemattomia kauniita kohteita, jotka jo unohdin. Sinne siis!
Toinen uusi tuttavuus tuli vastaan tunnin kuluttua ensimmäisestä. Seisoin jälleen keskellä väentungosta Sokos Hotel Aleksanterin avajaisissa. Ympärillä kuhisi juhlavieraita korkokengissä ja kokkarimekoissa. Pukuun sonnustautunut mies tuli juttusille, ja kesken keskustelun hän yhtäkkiä nosti taulun kokoisen peilin kasvojensa eteen niin, että peilistä tuijotinkin minä! "Ettei tärkein unohtuisi" hän sanoi. Hämmennyin! Aloin nauraa... Oli outoa nähdä yhtäkkiä itsensä, kun sekuntia aiemmin oli katsonut toista silmiin. Mikä tarkoitus tuolla tempulla oli? Kertoa vastapuolelle, että keskustelu on mukavaa? Vai että peiliin katsoja on kysellyt liikaa? Vai hellävaraisesti huomauttaa, että keskustelussa on aina kaksi ihmistä ja oma egoni oli viemäisillään huomiota liiaksi...
Kolmanteen mieheen tutustuin seuraavana aamuna junassa matkalla Tikkurilasta Helsinkiin. Juna on täpötäysi kello 5:30, kun silloin julkinen liikenne on vielä harvaa, mutta aikaisia työmatkalaisia jo riittää. Istuin ikäiseni maahanmuuttajan viereen, jolla oli käsissä kansiollinen suomenkielen tehtäviä. Hetken päästä hän aloitti keskustelun ja kysyi englanniksi, mitä tarkoittaa "Suomessa on paljon metsiä ja järviä". Junamatkan aikana selvisi, että nepalilaissyntyinen, osaksi intialainen mies oli tullut Suomeen reilut 2 vuotta sitten, opiskellut vuoden Kajaanissa suomenkieltä ja ammattitutkinnon, ja nyt teki kahta työtä pääkaupunkiseudulla. Hän oli assistenttina ammattikorkeakoulussa ja siivoojana, jotka veivät 10 tuntia päivässä. Hän asui Koivukylässä yksin ja koko muu hänen perheensä asui Nepalissa. Hän puhui selkeästi suomea, mutta vaihtoi englantiin, kun ei osannut suomeksi selittää hankalimpia asioita. Arvostan näitä ihmisiä, jotka reilusti huonommassa asemassa ja heikommista lähtökohdista ponnistavat eteenpäin! Ja jaksavat olla ystävällisiä, avoimia ja ahkeria ja uskoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan Suomeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)